Karhunpeijaiset

Ikivanhan karhukulttimme tärkeimmät juhlat ovat ajoittuneet keskitalveen. Karhuja on siis metsästetty erityisesti talvipesiltä, ja pyyntitapaan on liittynyt hyvin monipuolinen ja rikas seremoniakokonaisuutensa; niin sanotut karhunpeijaiset. Samankaltaisia talvijuhlia ja seremonioita esiintyy myös saamelaisilla, obinugrilaisilla kansoilla, ainuilla, sekä Pohjois-Amerikan alkuperäisväestöillä. Meillä kontion talvipyyntiin liittyvät monipäiväiset juhlat ovat olleet sekä kouvon häät että hautajaiset, joihin on kuulunut monen muun pyhän toimituksen ohella karhun rituaalinen syöminen, lukuisat loitsut ja runolaulut, sekä peijaisten päätteeksi karhun kallon ripustaminen erityiseen kallopuuhun. Näin karhun sielu on palautettu takaisin yliseen, ”Otavaisen olkapäille”.

Karhun aseman muuttuminen

Maatalouden kehittyessä, ja varsinkin kristinuskon aseman suuresti voimistuessa historiallisen ajan kuluessa, muuntui karhu ns. itämerensuomalaisten kansojen keskuudessa kunnioitetusta kantavanhemmasta pedoksi, ajoittain jopa talonpojan viholliseksi. Muutos ei koskaan ollut täydellinen, mutta se saavutti jonkinlaisen lakipisteensä 1700-luvun kuluessa. Menestyneistä karhunkaatajista kuten Martti Kitusesta (1747-1833) tuli kansallisia kuuluisuuksia.

Karhukanta oli 1800-luvun lopulle tultaessa selvästi pienentynyt, ja silti eläimistä alettiin maksaa 1870-luvulla tapporahaa. Tämä vaihe loppui vasta modernin ajan kehityskulkuihin. 1900-luvun alkupuoliskolla teollistuminen, maatalouden rakennemuutos, metsätalous, sekä muuttoliike kaupunkeihin siirsivät karhun kauemmas marginaaliin. Lisäksi karhujen metsästys talvipesältä muuttui laittomaksi vuonna 1964.

Karhuja ei 1900-luvun jälkipuoliskon eri lakimuutosten jälkeen ole voinut pyytää kuin ennen, ja kanta onkin elpynyt maassamme kiitettävästi. Myönteisen kannanelpymisen ohella katosi lakimuutosten myötä kuitenkin samalla vuodenkiertoon liittyvä myyttinen toiminnallisuus karhun ja ihmisen väliltä, eli karhunpeijaisten luontoomme kytkeytyvät rituaalit. Kehityksestä huolimatta on karhun kalloja ripustettu syrjäseuduilla kallohonkiin vielä viime sotien aikaan.

Voidaan sanoa, että karhu ei sydämessämme ole koskaan täydellisesti maallistunut. Tämä näkyy monien nykymetsästäjienkin keskuudessa. Pentujen tappaminen on paitsi laitonta, myös kulttuurisessa mielessä miltei ”lapsenmurhaksi” verrattava erehdys. Kaadetun kontion liha toki syödään, mutta tämän lisäksi eläimen vuotaa, kalloa, penisluuta, sekä sappirakkoa arvostetaan suuresti. Yhä edelleen saattaa karhunpyytäjä sekoittaa itselleen karhun sappinesteestä ja viinasta itselleen juoman, joka ennen metsästystä suo nauttijalleen ”mettän mielen”, ja peräti yhdeksän miehen voimat. Penisluu puolestaan antaa sukupuolista väkeä ja suorituskykyä, hampaiden ja kynsien ollessa suojaavia taikakaluja.

Karhunpäivä karhunpeijaisten sijaan?

Karhun talvimetsästyksen loputtua 60-luvulla ja karhunpeijaisperinteen hiipuessa jo tätä aikaisemmin, ei esimerkiksi (rekisteröidyllä uskonnollisella yhdyskunnalla) Karhun kansalla ole nykyisellään mahdollisuuksia karhunpeijaisten viettoon niiden alkuperäisessä muodossaan. Karhuun liittyvän lainsäädännön ja pyyntitapojen, sekä yhteiskunnan yleisten ajattelutapojen muututtua, määrittelee Karhun kansa suhdettaan karhuun edelleen vanhan pohjalta, mutta osin uusin tavoin. Yhdyskunta kunnioittaakin karhua tavalla tai toisella läpi vuoden, sisällyttäen karhun kantavanhemmuuteen ja jumalasemaan liittyviä juonteita oikeastaan kaikkiin vuotuisjuhliinsa. Lisäksi Karhun kansa on nostanut keskikesän karhunpäivän karhukulttinsa kannalta keskeiseen asemaan.

    Uskontotieteen emeritus professori Juha Pentikäinen kirjoittaa teoksessaan Karhun kannoilla – Metsänpitäjä ja Mies (2005), että ”Marketan päivä, 13.7. on ollut kesän karhun päivä, mikä nimitys on säilynyt virossa, karuse päev. Virosta ovat myös runsaimmat tiedot karhujuhlan vietosta; oli elettävä karhulle mieliksi, ettei se tuottaisi vahinkoa karjalle. Mahdollisesti Marketan päivä on koko itämerensuomalaisella alueella ollut karhun syntymäpäivä, jolloin laulettiin karhun syntyvirsi ja vietettiin keskikesän juhlaa.” Pentikäinen jatkaa vielä, että ”…katolinen kirkko pyrki taistelemaan karhujuhlaa vastaan siirtämällä täällä Pohjolassa Pyhän Margaretan eli Marketan päivän heinäkuun 13:ksi – muualla sen ajankohta oli viikkoa myöhemmin.” Pentikäistä aiemmin on mm. kansatieteilijä, kielitieteilijä ja historiantutkija Kustaa Vilkuna puhunut karhunpäivästä osana mahdollista kotoperäistä perinnettämme.

    Vaikka karhunpäivä on saatavilla olevan tutkimustiedon perusteella nyky-Suomen alueella epävarmaa perinnettä, on keskikesän ajankohta Karhun kansan kannalta mitä sopivin karhun erityisaseman korostamiseen tarkoitetulle vuotuisjuhlalle. Koskevathan juhlaan liittyvät tunnetut lähteet eteläistä lähisukukansaamme, ja osuvasti karhunpäivää on vietetty peijaisperinteemme kannalta tarkalleen vuodenkierron vastakkaisella puolella. Nykyajassa toimivalle ja nykyajan rajoituksia kunnioittavalle, elävää kansanperinnettä harjoittavalle uskonnolliselle yhdyskunnalle heinäkuinen karhunpäivä onkin luonteva juttu. Karhun kansa ei pyri kirjoittamaan kansanperinnettä uusiksi, vaan elää sitä omassa ajassaan perinteitä kunnioittavalla tavalla.

 

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: