Suhteellisen helppoutensa vuoksi voimakkaan ja joskus vaarallisenkin karhun pyytäminen kierroksesta on ollut kautta aikain yleisin karhun metsästystapa. Vanhan tavan mukaan kontion talvipesän kiertämällä jäljittänyt henkilö omasi etuoikeuden myöhemmin talvella järjestettävään pyyntiin, oli kyse sitten pienestä tai isommasta pyyntiseurueesta.

Uskon, että suhteellisen helppoutensa lisäksi talvipesällä tapahtuva karhunpyynti on muodostunut ns. itämerensuomalaisten heimojen, kansojen ja muutenkin uralilaisten keskuudessa tärkeäksi myös siksi, että alkutalvesta ikään kuin takataskuun kierretty pesä on tiukkoina ja vaikeina aikoina merkinnyt kohtuullisen varmaa saalista. On helppo kuvitella, miten keskitalven karhusaalis on pelastanut lukemattomia sukuja ja perheitä kylmimmän vuodenajan haasteilta, oli kyse sitten pyyntionnensa tai satonsa menettäneestä yhteisöstä.

Sittemmin karhunmetsästys on kokenut monia muutoksia, joihin ovat vaikuttaneet valtaapitävien tavat, yhteiskunnallisten arvostusten ja lakipykälien muutokset, sekä yleiset asenteet.

Vuoden 1868 keväällä lehdet tiedottivat ”Keisarillisen Majesteetin Armollisesta asetuksesta”, jonka 6§:n mukaan pesäänsä kierretyn karhun ”jahtiin” oli yksinoikeus pesän kiertäjällä. Asetusta ennen luvattomat eli kierrettyjen ja merkittyjen pesien tyhjennykset tuntemattoman metsämiehen toimesta koettiin lähinnä ilkivaltana, mutta nyt asiasta tuli rikos. Kierretty ja asianmukaisesti merkitty pesä muuttui selkeästi yksityisomaisuudeksi.

Venäjän tsaarin ja Suomen suuriruhtinaan vuonna 1870 Viipurin lähellä suorittama karhujahti kierretyltä talvipesältä nosti metsästysmuodon otsikoihin. Seuraavanakin vuonna lehdet kertoivat keisarillisesta karhun metsästyksestä Karjalan kannaksella. Suuren julkisuuden myötä talvisesta karhujahdista tuli ehkä hieman yllättäen eliitin elintasourheilua. Ei ihme, että vuonna 1871 uutisoitiin maamme ensimmäisestä julkisesti myydystä karhunkierroksesta. Ostajina olivat eläinlääkäri Erikson ja soitinseppä Gryneberg, jotka maksoivat viipurilaisille talonpojille näiden kierroksesta 50 markkaa. (Tämä on omana aikanaan vastannut kahden ruistynnyrin hintaa.)

Samalla maassa alettiin maksaa tuohon aikaan vahvasti vahinkoeläimeksi mielletystä karhusta tapporahaa. Rovaniemellä maksettiin vuonna 1871 karhusta 50 markkaa, Porin kaupungin maksaessa peräti 150 markkaa. Kierrosten hinnat alkoivat nopeasti kohota, sillä niiden oli oltava tapporahoja suuremmat, jotta myynnissä olisi ollut rahallista järkeä. Karhukannan harvetessa hinnat nousivat entisestään, ja tässä vaiheessa kierrokselta pyynti oli enää etupäässä raharikkaiden huvia. Kierrosten ostamisesta ja myynnistä tuli liiketoimintaa.

Karhunpeijaisia vietettiin edelleen monin paikoin, vaikka kontio olisikin pyydetty myydystä kierroksesta. Kaupallisen jahdin jälkeen korkeasti koulutettu ja vauras sivistyneistö sai näin kokemusta kansan vanhoista tavoista ja uskomuksista, joskin peijaiset saattoivatkin olla enää kalpea aavistus entisaikojen hartaasta karhunpalvonnasta. Samaan aikaan lehdissä alkoi ilmestyä kirpeää kierroskaatojen arvostelua, jossa aikansa raharikkaiden urheilumetsästys miellettiin ”joutawaksi koreiluksi”.

Karhukanta supistui itärajan tuntumaan, ja kierroshinnat olivat hetkeksi saavuttaneet jonkinlaisen katon. (Vuonna 1909 hinta saattoi olla 200 markkaa.) Karhukanta kuitenkin elpyi uudelleen. Tapporaha oli edelleen voimassa, ja esim. 1930-luvulla valtio maksoi eläimestä 500 markkaa. Kierroshinta saattoi tässä vaiheessa olla peräti 5.000 markkaa.

Kierroskaadosta tuli sotien jälkeen taas suosittua, ja alalla toimi vakiintunut kiertäjien ammattikunta. Viimeiset tapporahat maksettiin nimismiesten kanslioista 1950-luvun puolivälissä, ja ne olivat karhua kohden vain 60 markkaa. Kierroshinnat sen sijaan olivat tuhansia.

Yleinen mielipide alkoi vaatia karhulle pesärauhaa, ja vuonna 1964 karhun talvipesältä kaataminen kiellettiin laissa. Viimeiset tiedetyt kaadot kierroksesta tapahtuivat saman vuoden maaliskuun alussa Inarissa, ensinnäkin erään saksalaisen konsulin ja tämän pojan toimesta, sekä joitain päiviä myöhemmin Sveitsin Suomen suurlähettilään ja erään pankinjohtajan toimesta. Sata vuotta erikoista urheilumetsästystä oli takana.

Suomalaisheimoisten ja karjalaisten ikiaikainen karhun talvipyynti vanhakantaisine peijaisineen oli hiipunut jo aiemmin, mutta viimeistään tässä vaiheessa se muuttui täysin mahdottomaksi.

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: