Vakavista toimintaympäristön muutoksista toistuvasti selviytyvä yhteisö on aineellisesti ja henkisesti mahdollisimman omavarainen. Se on omalla luonnonvara-alueellaan järjestäytynyt ravintoa ja puhdasta vettä tuottavien elinkeinojen vaatimusten mukaisesti yhteen. Se on turvallisuuden tuottaja, sekä kulttuurisesti arvostettu toimija.

Pitkäkestoinen menestys edellyttää yhteisöltä tasa-arvoon nojaavan neuvottelukulttuurin sisäistämistä, sekä ekologisen ja sosiaalisen ympäristön kantokyvyn huomioimista.

Miten luontousko ja sen kaltaiset vanhat sekä uudet perinteet voivat vahvistaa yhteisöjen ylisukupolvista jatkuvuudenhallintaa? Miten myyttien pääoma voi kehittää ihmisen syväekologista tajua?

Myyttien pääoma?

Myyteiksi voidaan mielestäni kutsua kaikkea sellaista tietoa, joka selittää maailmaa, eikä välttämättä edellytä nojapuukseen tieteellistä menetelmää. Myyttien pääoma siirtyy ihmiseltä ja sukupolvelta toiselle mm. tarinoiden, mystisten kokemusten, rituaalien, esineiden, sekä muun perinteen välityksellä.

Myyttien pääoma rakentuu maailmaan liittyvistä käsityksistä ja ajatusten sekä tapojen kokoelmasta, jotka yhdessä luovat kokemuksia ja tunteita ”todellisuudeksi” kutsuttuun ilmiöön liittyen. Osaltaan kyse on uskomusperinteistä, osaltaan jokapäiväisestä kertomuksesta (narratiivista) omaan yhteisöön, sekä sen toimintaympäristöön ja toimintaedellytyksiin liittyen.

Myyttien pääoma on siis resurssi, joka tarjoaa aineksia yksilön ja yhteisön identiteeteille, kytkien nämä samalla osaksi jotain laajempaa kokonaisuutta. Myyttien pääoman kautta tämä laajempi kokonaisuus – maailma – voidaan ymmärtää kaikilta osiltaan eläväksi ja sielulliseksi. Lisäksi myytit voivat tarjota aineksia ”pyhyyden” kokemuksille, jotka ylevöittävät yksilöiden ja yhteisöjen kokemusmaailmaa.

Myytien pääoma voisi lyhyesti ilmaistuna tarkoittaa suhteellisen yhtenäistä, yhteisössä välittyvää pyhyyden ja ´syntytiedon´ kyllästämää kertomusta ihmisen paikasta maailmassa.

Filosofi Tere Vadén kertoo syntytiedosta seuraavaa:

Kalevalaisessa runoudessa kuvataan nimellä ”synty” yhteisöllistä, ylisukupolvista ja yliyksilöllistä toiminnassa ja elämässä ilmenevää tietoa niistä merkityksellisistä yhteyksistä, jotka muodostavat elämäntavan tarkoituksellisen kokonaisuuden ja pitävät sitä koossa. Synnyt elävänä kokemuksena ovat luotteet, joihin tarkoituksellinen elämä nojaa. Syntytieto on äidintietoa samalla tavalla kuin ensimmäinen tai ensimmäiset kielet ovat äidinkieliä.
Syntytiedon alku ja kasvu on hidasta, samoin sen muuttuminen. Länsimainen elintapa ei virallisesti tunnista eikä tunnusta syntytietoa, ei omaansa eikä muiden. Tässä on iso osa ongelmaa: ympäristövallankumoukseen ei riitä enempi tieto, vaan tarvitaan tietoa, joka on toista laatua ja lajia.

ja

Esineissä syntytieto näkyy kauneuden ja käytettävyyden erottamattomana liittona. Esi-teollisissa kulttuureissa tämä on tavallista. Hyödyllinen on kaunista ja kauneus tarpeellista. (Kaksijalkainen ympäristövallankumous, 2010: 11–12.)

Syntytieto siis kertoo meille mistä mikin juontuu ja miten mikäkin on syntynyt – oli kyse sitten ravinnosta, esineistä, palveluista, luonnonilmiöistä tai vaikkapa jumalistamme. Katkeamattomassa perinteisessä muodossaan kyse on ylisukupolvisesta ja myös ylipersoonallisesta kokemustiedon lajista, joka säilyttää yhteisön käsissä tietoa ”merkityksellistä elämäntapaa koossapitävistä yhteyksistä ja sen reunaehdoista” (Vadén, 2010: 19).

Syntytieto kehittyy varsinkin paikallisuuden kautta. Erityisesti sitä luovat omavaraisuus, matalateknologisuus (teknologinen omavaraisuus ja lyhyet tuotantoketjut), sekä elävä luontosuhde (sic).

Mikä hyvänsä yhteisö, joka on säilyttänyt jokseenkin eheänä ja yhtenäisenä oman kulttuurinsa henkisen perinnön, pitää hallussaan myyttien pääomaa ja syntytietoa. Tähän liittyen puhumme yleensä perinnekulttuureista, sillä nykyaikaiset kulutusyhteiskunnat teollistumisen ja teknistymisen, sekä niistä seuranneiden teollisten, sosiaalisten ja materiaalisten rakennemuutosten kautta ovat menettäneet alkuperäistä myyttivarantoaan.

Perinnekulttuureista puhuessamme katseet kääntyvät usein alkuperäiskansojen puoleen. Niillä onkin yleensä huomattava myyttien pääoma hallussaan. Toisaalta lukemattomat alkuperäiskansat ovat maaoikeuksien menettämisen, valtakulttuurin asettaminen paineiden, kolonialismin ja kulttuuri-imperialismin, monitahoisen pakkoassimilaation, sekä kieleen kohdistuneiden paineiden myötä tältä osin köyhtyneet. Alkuperäiskansojen ja perinteistään kiinni pitävien kansojen onkin jatkuvasti taisteltava myyttivarantojensa puolesta.

Perinneyhteisöä kannattelee osaltaan myyttisen tiedon ja myytteihin liitettävien mystisten kokemusten, tunteiden, ajatusten ja tapojen kokoelma. Näin muodostuu keskeinen osa yhteisön henkisestä ja aineellisesta pääomasta. Perinneyhteisöissä myyttien asema on yleensä niin tärkeä, että ero länsimaiseen arkeen on tavaton. Voimmekin puhua ontologioiden erosta, eli siitä miten perinneyhteisö aivan käytännön tasolla kokee todellisuuden toisin kuin rationaalisuuteen ja prosessien usein näennäistehokkuuteen pyrkivä länsimainen kulutusyhteiskunta. Perinneyhteisössä, keskellä ”ääretöntä luontoa”, kartesiolainen hengen ja ruumiin erillisyys ei enää päde. Tapahtumat eivät välttämättä ole enää arkijärjellä selitettävissä, eikä mikään voi olla ilman syntytietoa eli selitystään.

Voivatko uusyhteisöt hakeutua myyttivarantojen äärelle jonkinlaisen uudelleenperinnekulttuuristumisen myötä? Ja jos voivatkin, mitä hyötyä siitä olisi?

Paluu myyttivaurauteen

Tieteellinen tieto kertoo, että koko elonkehä on valtava järjestelmä, jonka kaikki osat ovat keskinäisessä riippuvuussuhteessa toistensa kanssa. Elämää luonnehtii ns. toisenvaraisuus, eli jokainen luontokappale tarvitsee toisia luontokappaleita saadakseen ravintoa, lisääntyäkseen, ja löytääkseen suojaa.

Toisenvaraisuus ulottuu myös ”elottomaan” luontoon. Esimerkiksi maastonmuodot ovat ilmastolle, säälle ja vesistöille keskeisiä, ja nämä kaikki yhdessä vaikuttavat kasvillisuuteen sekä eläinkuntaan. Sitä paitsi monet geologiset piirteet ovat muodostuneet elollisen toiminnan seurauksena – esim. fossiilit, öljyvarannot, erilaiset kaivannot, kasaumat jne.

Kaikki suuret ja pienet eläin- sekä kasvilajit elävät niin omassa kuin tässä yhteisessäkin todellisuudessamme, toimien lajinomaisten viettien sekä yksilöllisesti vaihtelevien tarpeittensa mukaan. Toisin sanoen elämä koostuu aktiivisista ja tavoitteellisista toimijoista, eikä ihminen ole tässä suhteessa millään tapaa yksin. Jo tämän tiedon pitäisi mielestäni ohjata ihmistä maltilliseen ympäristöresurssien hyödyntämiseen, joka huomioisi muutkin elolliset kuin vain omat lajikumppanit, oman ja muiden lajien tulevista sukupolvista puhumattakaan. Tieteellisen tiedon siis ainakin periaatteessa pitäisi ohjata meitä kestävämmän kehityksen suuntaan?

Väitän kuitenkin, että tieteellinen tieto ei (yleensä) riitä tekemään ihmisestä syväekologisen toimijan. Sen sijaan helpoimmin syvän huomioiva yhteys elonkehään muodostuu myyttien ja niitä vasten peilautuvien henkilökohtaisten kokemusten välityksellä. Kun ihminen viettää riittävästi aikaansa luonnossa, ja ulottaa koko elonkehään henkilöyttä, todellisuus muuttuu ratkaisevasti.

Muut kuin ihmiset ovat myyttien läpäisemässä luontotodellisuudessa niin sanottuja ´ei-ihmis-henkilöitä´. Tällöin jokainen eläin, puu, ohi kiitävä myrsky ja komea kallio näyttäytyvät omina sielullisina olentoinaan, joilla on omat tarpeensa ja tavoitteensa. Ne eivät ole ihmisestä riippumattomia siinä samassa mielessä kuin mekään emme ole niistä riippumattomia. Me kaikki tarvitsemme toisiamme. Samalla meillä kaikilla on omat omintakeiset elämämme.

Toisenvaraisina olentoina me ihmiset syömme kasveja sekä eläimiä, aivan kuten liki pitäen kaikki muutkin lajit tekevät toisilleen. Myytit tarjoavat tälle toisenvaraisuuden määräämälle elämälle ja kuolemalle moraaliset sekä eettiset ulottuvuudet, jotka edellyttävät ihmiseltä kohteliaisuutta, kunnioitusta, kohtuutta, ja kiitollisuutta.

Nämä neljä periaatetta saavat perinnekulttuureissa erilaisia ilmenemismuotoja, mutta niitä kaikkia yhdistää koko elonkehän läpäisevä näkemys keskinäisriippuvuuksien totuudellisuudesta, ihmisen osallisuudesta ja vastuusta, sekä maailman sielullisuudesta.

Kohteliaisuus
Ei-ihmis-henkilöistä puhutaan tasavertaisina kumppaneina, naapureina, ja usein toki myös kilpailijoina.

Kunnioitus
Vettä, kotieläimiä, riistaa, maataloustuotteita, käyttöesine- ja koristemateriaaleja ynnä muuta tarpeellista käsitellään arvostaen.

Kohtuullisuus
Otetaan vain tarpeen mukaan, varmistaen oman jatkuvuuden lisäksi myös ei-ihmis-henkilöiden jatkuvuus.

Kiitollisuus
Annetaan jotain myös takaisin, olivat ne sitten aineellisia asioita kuten esimerkiksi kiitosantimia (omassa perinteessämme ns. lyyliminen) tai aineettomia asioita kuten kiitos- ja palvontarituaaleja lauluineen ja tansseineen.

Kuvaamani yhteisön suhde maailmaan on animistinen. Sen mukaan ihmisillä, eläimillä, kasveilla, kivillä, säätyypeillä, esineillä, tunnekokemuksillamme jne. on kaikilla sielu tai sieluja.

Myyttivauraan ja animistisen kulttuurin arjessa on pyhyyttä, ja toisaalta sen pyhissä hetkissä tunnistettua ja tunnustettua toisenvaraisuutta, eli arkista järkeä. Yhteisön toimintaa leimaa täten ekopsykologinen tasapaino.

Ekopsykologia?

Olemme sukulaisuus- ja riippuvuussuhteessa kaikkiin ei-ihmis-henkilöhin, mikä väistämättä tarkoittaa, että ihmisellä ja muulla elonkehällä on selkeä kohtalonyhteys. Me kaikki haluamme olla olemassa, kokea turvallisuutta ja mielihyvää, sekä jatkaa lajiamme. Useimpien eliölajien toisenvaraisuus on luonnollinen osa tätä kokonaisuutta, mutta se ei tarkoita, että ihmisen tulisi käyttää muuta luomakuntaa hyväkseen miten vain. Ei-ihmis-tahojen hyvinvointi tai pahoinvointi on aina lopulta myös meidän omaa hyvinvointiamme ja pahoinvointiamme – seikka mikä on käytännön tasolla unohtunut ihmisen luonnosta etääntymisen (sic) myötä.

Jokainen meistä ymmärtää ruumiillisen ja aineellisen hyvinvointimme ja ympäristökysymysten välisen yhteyden. Ekopsykologia menee pidemmälle, asettaen myös ihmisen ymmärryksen ja mielenliikkeet ekologiseen yhteyteensä. Ihmismieli ei ekopsykologisesta näkökulmasta tarkasteltuna ole luonnosta erillinen, vaan kokonaisvaltaisen ”luontopsyykeen” osanen.

Ihmisen psyykkinen hyvinvointi edellyttää kypsää ja vastavuoroista suhdetta muuhun luontoon, ja jos tällainen suhde jää kehittymättä, voidaan esimerkiksi ympäristökriisi ymmärtää sekä psykologisena että henkisenä kriisinä.

Vastavuoroisen ja avoimen kunnioittavan luontosuhteen kehittyminen on osa kokonaiseksi ihmiseksi kypsymistä, ja tässä kehityksessä voivat auttaa kulttuurin piiriin laskettavat apukeinot, kuten elämän eri vaiheissa järjestettävät siirtymäriitit ja pyhät opetukset, sekä ei-ihmis-henkilöt huomioiva syntytieto ja niihin kohdistuvat kumppanuuden, osallisuuden ja terveen nöyryyden ideat. Häiriöt tai puutteet tässä yksilön ja yhteisön normaalissa ekopsyykkisessä kehittymisessä ovat nykyisen ympäristökriisin eräs syy ja seuraus.

Ekopsykologinen kypsymättömyytemme länsimaissa (ja länsimaistuneissa maissa) on monen historiallisen tekijän yhteisvaikutusta, jossa luonnon suhteen oppositiossa olevilla kirja-uskonnoilla, teknologian ja tieteen kehityksellä, kaupungistumisella, sekä rahatalouden vallalla on omat merkityksensä. Yleistynyt luontopuutostilamme on tehnyt meidät sokeiksi ja tyhmiksi, sekä sairaudenkuvana patologisoitunut populaatiotasolle, aiheuttaen kulutuskulttuurin kyllästämissä ihmisissä epämääräistä pahoinvointia, turtumusta, mielekkyyden poissaoloa, kyynisyyttä, katkeruutta ja jopa vihaa, saasteiden mukanaan tuomista somaattisista oireista puhumattakaan.

Onkin ymmärrettävä, että henkilökohtainen huoli maailman tilasta ja jopa tuskan kokemukset ympäristökriiseihin liittyen ovat hyväksyttäviä ja luonnollisia tunteita, eivätkä esimerkiksi persoonaan liittyvän pakkomielteen oireita. Kyse on ihmisen luontaisen herkkyyden ilmaisusta nykykulttuuriimme liittyvästä eristämisestä ja puuduttamisesta huolimatta. Kuntoutumisennuste on kuitenkin huono ilman syntytiedon ja myyttien aseman palauttamista, sekä ilman yhteisöjen konkreettisia toimia oman ympäristönsä puolesta.

Muutos?

Jälkiteollisesta sivilisaatiosta toipuvan uusyhteisön lähtökohdat muutokselle ovat mielestäni selkeät omavaraisuustavoitteet, yhdistettynä vähäteknologiseen maatalouteen ja muihin luonnonvara-aloihin.

Kuvaamani asetelma pakottaa yhteisön jatkuvaan ajankäyttöön ja työhön luonnossa, saattaen sen eräiden peruskysymysten ääreen:

  • mistä ruoka ja vesi ovat peräisin?
  • miten ne tulevat ulottuvilleni?
  • kuka tekee tässä kokonaisuudessa kaiken tarvittavan työn, ja miksi? (minkä osan työstä ihminen tekee?)
  • mitkä muutokset luonnonympäristössäni vaarantaisivat minun tai yhteisöni ravinnonsaannin?
  • mitkä muutokset sosiaalisessa ympäristössäni vaarantaisivat minun tai yhteisöni ravinnonsaannin?
  • mitkä seikat ylläpitävät jatkuvuutta sosiaalisessa- sekä luonnonympäristössäni?

Näihin kysymyksiin vastaaminen selkeyttää maailmaa. Samalla tuottavien, suoraan luontoon kytkeytyvien elinkeinojen ja luonnonläheisten ajanviettotapojen myötä luonnonympäristö tulee intiimillä tavalla tutuksi. Kun vielä huomioimme myyttien likeistymisen, omaksumme ajan saatossa maailmalle ja omalle identiteetille merkityksiä tuottavan ”kieliopin”, jolla on sekä arkisia, ylevöittäviä, että pyhiä piirteitä. Lisäksi ymmärrys henkilöydestä ja sielullisuudesta kaikessa (animismi) johtaa kohteliaisuuteen, kunnioitukseen, kohtuullisuuteen, sekä kiitollisuuteen.

Siirtymän jälkeen yhteisö on aineellisesti ja henkisesti pitkälti omavarainen yhteisö, joka kaiken aikaa tavoittelee tasapainoa toimintaympäristössään. Ei-ihmis-henkilöitä kohtaan tuntemansa kohteliaisuuden, kunnioituksen, kohtuuden ja kiitollisuuden myötä yhteisö käsittelee asioita pitkällä aikajänteellä, sopeuttaen toisenvaraisuuttaan kestävällä ja vaihtuvien tilanteiden edellyttämällä tavalla.

Olemme saavuttaneet jonkinlaisen luontojärjen tai luontoymmärryksen. Tämä kehittää yhteisön ylisukupolvista jatkuvuudenhallintaa. Yhteisö menestyy etupäässä siksi, että se ei menesty kenenkään toisen kustannuksella.

Miten omaksua myyttejä?

Myytit syntyvät oikeastaan itsestään kun ihminen viettää lähes kaiken aikansa luonnossa, elinkeinoiltaan siitä mahdollisimman riippuvaisena. Alussa on siis elinkeinoihin ja muuhun ajanviettoon liittyvä elämäntapamuutos, joka koskee yksilöitä ja lopulta kokonaisia yhteisöjä.

Toisaalta kaikki tuskin haluavat muuttaa maalle harjoittamaan permakulttuurista maataloutta, kasvattamaan eläimiä, harjoittamaan villikasvien keräilyä, metsästämään ja kalastamaan, sekä tekemään käsitöitä luonnonmateriaaleista. (Ja nekin, jotka haluavat, eivät aina pysty.) Mutta mitä useampi yllä mainituista luonnon kontaktipinnoista toteutuu mahdollisimman lähellä itseä, sitä voimakkaammaksi luonnon myytittävä vaikutus muodostuu.

Myyttejä omaksutaan useimmiten muilta ihmisiltä, olivatpa he sitten menneitten sukupolvien edustajia kirjojen ja tutkimusten lehdillä, tai nykyisten tietoverkkojen toisella puolen. Parhaassa tapauksessa myyttien äärelle pääsee toisten ihmisten kanssa aidoissa vuorovaikutustilanteissa, osana perinnejatkumoa.

Yksilö ja yhteisö voi suunnata mielenkiintonsa kotoperäiseen uskomusperinteeseen, vieraiden perinnekulttuurien yleispäteviin myytteihin, tai uususkonnollisuuden kentällä esiintyviin luonnonuskoisiin ilmiöihin. Mistä hyvänsä onkin kysymys, myytit on ”luotava omiksi” käytännön tasolla, omassa arjessa ja juhlassa. Tämä poistaa turhan paperinmaun, sekä saattaa osaltaan ohjata meitä mahdollisten kulttuuriomintatöppäysten ohi.

Oma vastaukseni

Olen jo jonkin aikaa kutsunut elämääni ja maailmankuvaani väenuskoiseksi. Sanalla viittaan sekä ihmisjoukkoon että kotoperäisen uskomusperinteemme ytimessä olevaan väen käsitteeseen. Näin ollen sanassa ”väenusko” yhdistyvät hengellisen elämäni niin sosiaaliset kuin uskomuksellisetkin piirteet.

Väenuskossani on kyse ajattomasta luontosuhteesta, kaiken ymmärtämisestä eläväksi ja sielulliseksi, esivanhempien palvonnasta, sukuyhteyden kokemuksesta tuonpuoleiseen saakka, karhun kantavanhemmuuden tunnistamisesta ja tunnustamisesta, haltioitumistarpeesta ja siihen liittyvästä uralilaisen noituuden (šamanistisesta) perinteestä, voimallisesta eläinseremonialismista, sekä pohjoisten alueittemme jonkinlaisesta vanhakantaisesta ”juuriymmärryksestä”. Sitä tajua ei mielestäni mikään voi tappaa tai kadottaa.

Metsä puhuu ja jumalat ovat totta, tämän olen itse nähnyt sekä tuntenut.

Elän pohjoista vuodenkiertoamme ja siihen kuuluvia siirtymähetkiä osana luontokokonaisuutta, johon liityn saumattomasti ja ehdoitta. Kyse on ns. iämerensuomalaisesta sekä laajemmin uralilaisesta perinteestä juontuvasta tavastani jäsentää niin näkyvää kuin näkymätöntäkin maailmaa. Voidaankin sanoa, että ”väenusko” on etnisen uskomusperinteeni nimi. Sen juuret ovat Pohjois-Euraasian myyteissä, sekä tavoissa joilla tämä perinne ilmenee ”itämerensuomalaisten” kansojen uskomusten, tapojen ja laulujen vanhakantaisimmissa piirteissä.

Väenuskossa on kyse niin yksilöllisestä kuin yhteisöllisestäkin kokemuksesta, missä ihminen on osa sekä näkyvää että näkymätöntä kokonaisuutta. Tämä kokemus on jatkuvasti läsnä kaikessa tekemisessäni ja tekemättömyydessäni, ollen osa ylisukupolvista kulttuuri-identiteettiäni ja etnisiteettiäni. Kyse on epäopillisesta maailmankuvasta, joka löytää tasapainonsa järjen ja tunteen, yksilön ja yhteisön, materian ja sen sisältämän hengen, ihmistajun ja jumalien, sekä elon ja kalman leikkauspisteestä.

Väenuskoisuuteni tuntuu koko ajan, sekä toisaalta näkyy säännöllisesti. Näkymisellä viittaan erityisesti vuotuisjuhliin, yksityisiin ja julkisiin palvontamenoihin, antimien luovuttamiseen, loihtimiseen tietyissä tilanteissa, sekä yksityiseen ja julkiseen noitumiseen. Lisäksi luen kaikki ympäristötekoni, rakentaviksi tarkoitetut yhteisölliset pyrintöni, metsästyksen ja keräilyn, kalastuksen, käsityöni, vanhemmuuden, kumppanuuden, sukupuolielämäni, sekä lukemattomat muut tekemiseni väenuskoisuuden ilmentymiksi. On siis lopultakin vaikea eritellä miten väenusko ei näkyisi elämässäni.

Elämääni jäsentävät animismi, totemismi ja noituus. Kuten muistamme, animismia luonnehtii käsitys likipitäen kaiken sielullisuudesta, eli siitä että ihmisten lisäksi myös eläimillä, kasveilla, kivillä, vesistöillä, esineillä, sääilmiöillä, paikoilla jne. voi kaikilla olla henki tai sielu. Näkemykseni mukaan tämä ilmenee asioiden väkisyytenä tai väellisyytenä, eli tarkasteltavan kohteen sieluisuuden, persoonanpiirteiden, omintakeisten voimien ja voimavarojen, kohteen oman tavoitteellisuuden, sekä sen toisenvaraisuuksien yhteisvaikutuksena. Toisin sanoen ihmisen lisäksi muullakin luonnolla voi olla sanansa sanottavanaan, elämänsä elettävänään, asiansa asioitavanaan, sekä tunteensa tunnettavanaan.

Ihmisen toimintaympäristö ei ole vain ihmistä varten varattu tila, vaan lukemattomien toisenvaraisuuksien muodostama keskinäisvaikutusten ja takaisinkytkentöjen verkosto, missä lähes kaikesta pitää sopia, neuvotella, ja joskus myös taistella. Myös kiitoksella on sijansa.

Koen, että asioiden väkisyys ja väellisyys on enimmäkseen virtaavaa ja muuntuvaa, joskin se voi olla myös jurottavaa ja jähmeää. Joskus väki on hyvin omaleimaista ja ainutkertaista, ja joskus taas kovin lajityypillistä. Väkeen ei siis välttämättä liity läpitunkevaa yksilöllisyyden luonnetta, mutta aina siihen kuuluu jokin tietty ominaislaatuisuus.

Näin muodoin vaikkapa metsässä kohtaamani hirvi saattaa ilmentää kyseisen hirviyksilön väkeä, hirvien lajihaltijan väkeä, tai sitten ainoastaan eräänlaista ”hirviyden” väkeä. Tämä väen luonne voi vaihdella nopeastikin tilanteesta riippuen. Samalla tapaa myös ihminen voi ilmentää eri tilanteissa erityisesti joko itseään, luontoaan tai löylyään, jotka yhdessä edustavat kolmea sieluammme tai sielumme osaa.

Totemismi tarkoittaa ajatusta ihmisen kohtalonyhteydestä jonkin ajattomasti pyhäksi koetun eläimen tai muun luontokappaleen kanssa. Kyseinen eläinlaji ja sen haltija saatetaan kokea oman ihmissuvun tai heimon kantavanhemmaksi, jolle osoitetaan kunnioitusta erityisin toimituksin ja palvontamenoin.

Omalla kohdallani käsitän kantavanhemmakseni karhun, jonka hengelle ja haltijalle osoitan antimia pitkin vuotta. Keskikesän karhumenot ovat vuodenkiertoni eräs ehdoton huippuhetki. Koen, että karhun väki virtaa suonissani, ilmaisun kaikin eri merkitystavoin.

Karhu on yksi jumalistani, ja uskon sen kantavanhemmuuteen. Katson polveutuvani väestä, joka on tuhansien vuosien myötä oivaltanut paikkansa elävien ja kuolleiden keskellä, osana tätä maata ja vesiämme. Uskon eri syntysanojen pyhyyteen, sekä runolaulujemme poljennon perinteitä kantavaan voimaan. Uskon haltijoihin ja paikkahenkiin ja esivanhempiimme, jotka alati vaikuttavat elämäämme. Uskon näkyvän ja näkymättömän yhteyteen, ja siihen että pohjimmiltaan meidät ja esivanhempamme ei erota niinkään aika vaan paikka. Uskon, että kaikella on henkensä, luontonsa, ja väkensä. Niihin väkiin voi vaikuttaa, ja niillä voi vaikuttaa.

Myös yhteisöillä on henkensä ja sitä ilmentävä väki.

Olen väenuskoinen.

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: