Itäisten sukukansojemme uskomuselämä ei nykyään ole sitä mitä ennen. Muutos on ollut seurausta varsinkin 1920-luvulla alkaneesta neuvostokommunismista, jonka Siperiassa toteutettuun kolonialistiseen ja merkantilistiseen perusolemukseen kuului paikallisen uskomusperinteen kieltäminen, šamaanien ja muiden johtohahmojen vaino, sekä valtiososialismin pakkovalta. Erinäiset muutokset alkuperäiskansojen keskuudessa olivat alkaneet toki jo 1600-luvulla, kasakoiden painostaessa pohjoisia kansoja käymään turkiskauppaa Moskovan kanssa. Vasta 1920-luvulla alkoi kuitenkin totaalinen sota perinteitä vastaan. Hädin tuskin yhden ihmiselämän kuluessa tuhottiin niin paljon vanhaa, että joillakin paikallisryhmillä katkesi yhteys omiin perinteisiinsä ja identiteettiinsä täydellisesti. Tämä puolestaan on liian usein johtanut tuhon viimeistelevään alkoholismiin ja sosiaaliseen toivottomuuteen.

Glasnostin mahdollistaessa 1980- ja 1990-lukujen taitteessa ”alkuperäiskansojen kevään”, alkoi oikeastaan kautta koko pohjoisen Euraasian vanhojen perinteiden elvyttäminen. Merkittävä osa sukukansojemme älymystöstä oivalsi mahdollisuuden tulleen. Hengissä tavalla tai toisella säilyneet kansanparantamisen muodot ja sitkeästi eri puolilla elänyt myyttinen maailmankuva nostettiin uudelleen esille. Samalla kuitenkin havaittiin tapahtuneen tuhon järkyttävä laajuus. Useimmilla alueilla šamaaneja ei enää ollut, eikä edes vanhuksia kertomassa erilaisten rituaalien yksityiskohdista ja tarkoitusperistä. Näin muodoin kansanperinteen ja siten myös šamanismin elvyttäminen on tapahtunut hyvin rikkonaiseen ja hataraan yhteisölliseen muistiin nojautuen. Eräiden neuvostovirkamiesten 1920- ja 1930-luvuilla kirjoittamat etnografiat ovat hieman paradoksaalisesti monin paikoin toimineet keskeisenä lähdeaineistona. Elävään muistiin on perinteen elvytystoimissa luonnollisesti turvauduttu yleensä aina kuin mahdollista.

Monissa tapauksissa juuriaan kiihkeästi etsivä nuorempi polvi on kuitenkin sivuuttanut yhteisönsä vanhusten mahdollistaman tuen. Tämä saattaa vaikuttaa ensi alkuun oudolta, mutta joissakin tapauksissa kyse on ollut kielimuurista, sillä vaikkapa evenkien (ent. tunguusien) keskuudessa nuorempi väki puhuu melkein yksinomaan venäjää, ja perinteet tunteva vanha väki kansan omaa kieltä. Sukupolvien välisiä kuiluja on muitakin mm. elämäntapojen ja arvostusten suhteen. Sukupolvikokemusten erilaisuudet ovatkin Venäjän federaation pohjoisilla alueilla paikoin äärimmäiset.

Ural-vuorten molemmin puolin perinteisiin nojaava paikalliskulttuuri ja eritoten hengellisyys on tätä nykyä mielenkiintoinen sekoitus uutta ja vanhaa. Sen eri tukimuodoissa yhdistyvät vanhat etnografiat ja moderni antropologinen tutkimus, yksittäisten henkilötason ”kansallisaarteiden” elävä vaikutus, alkuperäiskansojen revitalisaatioilmiöt Pohjois-Amerikasta, New Age, sekä tapojen ja uskomusten yksilöllinen uudelleentulkinta. Viime mainittujen osalta kyse voi olla sikäli elävästä perinteestä, että ne juontuvat suoraan Neuvostoliiton pakottamien murskaavien muutosten kurimuksesta. Siinä missä paljon katosi, jotain vanhemmista käsityksistä myös säilyi, joskin kovin usein tavalla tai toisella muuntuneena.

Uskontoelämä, kansanparantaminen, sekä šamanismi eivät edes Siperiassa ole koskaan olleet mikään muuttumaton osa kulttuuria, ja viimeisen sadan vuoden muutokset ovat tunnetusti olleet erityisen rajuja. Tämä havainto kaataa kylmää vettä šamanismin universaalia luonnetta korostavien tutkimussuuntausten, kansien väliin merkityn museoidun uskomusperinteen ja šamanismin näennäisten staattisuuksien, sekä eräänlaiseen aikamatkailuun pyrkivän romanttisen perinnepatetian päälle. Itse asiassa tutkimusaineisto viittaa siihen, että siinä missä kolonialismi on laajalti tuhonnut šamanismia (sic), eräät šamanisminkaltaiset perinteet tai ainakin niiden tietyt piirteet ovat olleet nimenomaista seurausta tästä ulkopuolisesta vaikutuksesta. Vastakkainasettelu valtiollisen pakkovallan ja syrjäytettyjen paikalliskulttuurien välillä kun aina edellyttää alkukantaista kuvaa alkuperäiskansoista ja perinneyhteisöistä. Ainekset toiseuden rakentamiselle on voinut tarjota valtakulttuurin harjoittama tiede ja uskomusperinteiden halveksunta omine käsitteineen ja kielioppeineen, jotka jatkuvan sosiaalisen ja ekologisen kriisin kautta ovat luovuttaneet tietyn itseidentifikaatiokeinon syrjäytetyille kohteilleen. Vaikutukset ovat yhtä aikaa voineet olla uutta luovia, vanhaa tuhoavia, sekä perinteen joitakin osia korostavasti säilyttäviä.

Yhteenvetona voidaan sanoa, että valtaosa sukukansoistamme ilmentää perinteitään aikaan ja paikkaan sidotuilla tavoilla. Tämän vuoksi vaikkapa Sahan tasavallassa itäsiperiassa saattaa perinteenmukaisilla vuotuisjuhlilla nähdä karismaattisia merkkihenkilöitä, joiden toiminnassa yhdistyvät vahva perinnetietoisuus ja toisaalta šamaaniuden kieltäminen eräänlaisen ”pappeuden” eduksi. Esillä voivat yhtä aikaa olla vanhakantaiset uhraukset ja toisaalta selkeä New Age -symboliikka, taikka hyvin paikallinen ja ”hiljainen” perinteen jatkumo modernimmat äänenpainot omaksuneen luontouskon ohella.

Ei voi kieltää, etteikö Uralin molemmin puolin olisi säilynyt myös vanhaa (ja joidenkin mielestä sitä ”aidompaa”) šamanistista perinnettä. Toisaalta valtaosa varsinkin keskisen Euraasian nykyšamaaneista saa toimenkuvaansa liittyvän diplomin alan oppilaitoksista. Kuvaamassani monitahoisessa kokonaisuudessa muistiin merkityllä ja jopa elävällä kansanperinteellä on osansa, mutta merkityksellisin sisältö (ja ennen kaikkea tarve) tulee ihmisiltä itseltään. Tässä ja nyt.

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: