SAMMENLUOLA

Jouduin noidan polulle viimeistään noin 30 vuotta sitten, kun näin elämääni muuttavan unen. Matkasin unessa toiseen aikaan ja ulottuvuuteen, elin melko pitkän elämän, kuolin ja synnyin uudelleen.

Herättyäni kaikki oli toisin, mutta en oikein tiennyt miten. Tämän jälkeen – tavanomaisessa valvetodellisuudessa – sairastuin nuoreksi mieheksi hieman oudolla tavalla, niin että minua tutkinut lääkärikin piti sitä jokseenkin poikkeuksellisena. Muistan miten minua esiteltiin yläosattomissa ryhmälle lääketietieen opiskelijoita, joilta arvuuteltiin vaivani luonnetta.

Lyhyen ajan sisään näin lisää merkittäviä unia, joista joissakin karhu oli keskeisessä asemassa. Koin useita poikkeukselliselta tuntuvia tapahtumia arjessani. Muistan erityisen hyvin miten pikkulintu lensi pienestä tuuletusikkunasta sisälle asuntooni, lensi ylläni kolme kierrosta, ja poistui samaa reittiä takaisin ulos.

Etsiessäni vastauksia unieni ja eri tapahtumien myötä heränneisiin kysymyksiin, päätin pyrkiä näkykokemuksen saavuttamiseen. En tiennyt mikä ympäristö olisi moiselle paras, enkä tiennyt minkälaisten voimien puoleen minun tulisi kääntyä. Päätin lopulta asettua ilman, maan ja veden risteyskohtaan, joten kiipesin erään järven rannalla olevaan puuhun. Paastosin puussa alasti kolme päivää, pelkkä villahuopa suojanani. Kolmantena päivänä sain näyn, missä hauenhahmoinen Väinämöinen tuli luokseni.

Näyn jälkeen laskeuduin puusta, otin jouseni ja nuoleni, ja menin jäistä vapautuneelle järvenrannalle. Näin rantasulassa näkyni hauen, ja ammuin sitä jousella kurkkuun. Nostin kalan vedestä, keitin sen ja söin. Kallon ja ruodot pidin rohtonyytissäni. Tällä tavoin sain osan suvannon sulhon väestä itseeni.

Ennen nousuani puuhun oli kirkkaalta taivaalta jyrähtänyt voimakkain ukkonen mitä olen koskaan kuullut. Taivas oli ollut pilvetön, ja yhtäkkiä se vain halkesi. Räjähtävä paukahdus ja sitä seuraavan jyrinän voima oli ollut niin suuri, että vajosin polvilleni puhtaasta pelosta ja kunnioituksesta. Tämä oli Ilmarisen, taivaisen kokon puheenvuoro toimiini.

Kolme päivää myöhemmin, ammuttuani hauen järvenrannassa, lensi ylitseni hyvin matalalla kaksi laulujoutsenta. Linnut lensivät niin läheltä, että tunsin niiden siiveniskujen aiheuttaman ilmavirran kasvoillani. Joutsen on tietenkin Joukahainen, ja tällä tavoin sain kolmannenkin jumalpojan osoituksen polkuni oikeellisuudesta. Koin, että kaikki Päivättären vesat, vanha Väinä, keskimmäinen Ilmarinen ja nuorin Joukamo, olivat hyväksyneet puuhani.

Tällä jumalten viitoittamalla tiellä olen edelleen. Olen näkykokemusaikojeni jälkeen oppinut kotoperäiseen uskomusperinteeseemme liittyvää kulttuuritietoa sikäli paljon, että alan ymmärtää mistä tässä kaikessa on kyse. Samalla elämänkokemukseni on kertynyt niin ylä- kuin alamäissä.

Noidaksi voi joutua kuka hyvänsä, mutta ilman kulttuuritietoa ja omaa yhteisöä hän saattaa elää ilman syvempää tarkoitusta. Tämä voi johtaa turhautumiseen ja masennukseen, joihin ei nykymaailman katse tunnu löytävän selkeää syytä. Olen onneksi löytänyt oman perinneyhteisöni, samalla kun monet apua tarvitsevat ihmiset ovat löytäneet minut.

Mitä noituus on minulle?

Noituus on tasapainon ylläpitämistä ja ylisukupolvisen jatkuvuudenhallinnan tavoittelua. Kyse on kotoperäisen viisausperinteemme šamanistisesta työmenetelmästä yksilön ja yhteisön hoitamiseksi. Noita hoitaa suhteitamme näkyvään ja näkymättömään maailmaan varsinkin vuodenkierron ja ihmiselämän taitekohdissa. Tällöin noita välittää tietoa ihmisten, muiden olentojen, sekä henkivoimien välillä, samoin kuin elävien ja toisenilmaiseen menneiden välillä.

Noituus on minulle kytkeytymistä ikivanhaan itämerensuomalaisen kulttuurin jatkumoon, jonka keskiössä ovat elonkehän kunnioitus, kiitollisuus saamistamme luonnonantimista, sekä vastavuoroisuuden periaatteeseen liittyvä halu antaa jotain myös takaisin.

Noidan työ

Noidan työtä on yhteisönsä tukeminen kaikissa toimissa ja tilanteissa. Työ saattaa olla vaikeaa, raskasta, epäkiitollista, ja joskus myös vaarallista. Tämä ei saa noitaa juuri koskaan jättämään tehtäviään, sillä yleensä hän on henkivoimien asettamasta vaatimuksesta kohtalossaan tiukasti kiinni.

Noita parantaa ihmisiä vaivoista, joihin tieteelliseen menetelmään pohjaava nykyaikainen terveydenhuolto ei välttämättä ota kantaa. Kansanparantajan ominaisuudessa noita kyllä saattaa käyttää kasviperäisiä lääkkeitä ja muita terapeuttisia menetelmiä, halliten myös tavanomaisen ensiavun. Noita on kuitenkin omimmillaan välittäessään esivanhempien, eri haltijoiden, henkiauttajiensa, sekä väki-tahojen suomia mahdollisuuksia elävien hyödyksi.

Noita on yhteisönsä toiminnallinen ja sosiaalinen muisti, sillä hän on vanhat rituaalit ja seremoniat taitava asiantuntija. Hänellä on kyky sielumatkojen ja näkyjen kautta lähestyä henkivoimia, ja pyytä näiden johdatusta. Näiden tahojen suomien voimien avulla hän auttaa yhteisöään ja sen jäseniä. Noita voi tarvittaessa myös taistella erilaisia kateita, pilauksia ja vihoja vastaan, sekä hoitaa säikäyksiä ja rikkeitä. Hän parantaa myös sielunmenetyksestä tai sieluyhteyden hiipumisesta kärsiviä ihmisiä.

Haltioituminen sekä muut ekstaasitekniikat ovat aina olleet niin noitien kuin tietäjienkin perustaitoja. Puhutaan ”luonnon nostattamisesta”, minkä kautta äidytään väekkääksi. Tämän jälkeen noita saattaa hakea tietoa alisesta, tämänilmaisen muista kolkista, taikka ylisestä. Tällöin puhutaan ”loveen lankeamisesta”. Kyse on noidan haltijasielun eli ”luonnon” (myös henki) erkaantumisesta, sekä sen suorittamasta matkasta maailman eri kerroksiin, samalla kun noidan ruumis löylyineen ja noidan itse-sielu pysyvät aloillaan.

Noitaperinteemme eroaa tietäjälaitoksestamme siten, että noidassa itsessään ei katsota olevan erityisiä voimia, vaan hän välittää niitä sielumatkojensa ja näkyjensä myötä, sekä henkiauttajiensa avulla. Tietäjä taas ei välttämättä tee sielumatkoja. Hänen ei tarvitse, sillä hänessä itsessään on erityisiä voimia, samoin kuin hänen käyttämiensä runolaulujen ja loitsujen sanoissa. Tämän vuoksi tietäjiä on saatettu kutsua nimellä ”maajumala”.

Noita saattaa laulaa runolauluja ja varsinkin loihtia, mutta tietäjä tekee niin oikeastaan aina. Tietäjille ominaista onkin myyttejämme kuvaavien lukemattomien runolaulujen muistaminen.

Muutoksen aika

Tietäjistä varhaisin tyyppi oli ehkäpä noin pari tuhatta vuotta sitten ilmaantunut ”runoi”, joka sovitti vanhoja myyttejämme runoiksi ja lauloi niitä yhteisölleen kalevalamittaan (nelipolvinen trokee). Tietäjän soittimeksi valikoitui kannel, kun taas noitaperinteen harjoittajat ovat aina käyttäneet työssään rumpua eli kannusta. Kannel ei sinänsä ole mikään varsinainen rituaalisoitin, mutta sitä käytetään myös seremoniallisissa yhteyksissä.

Laulavasta runoi-tietäjästä kehittyi vähitellen runoja lausuva sekä loitsuja resitoiva myöhempien aikojen tietäjätyyppi. Viimeistään tässä vaiheessa alkoivat noitien ja tietäjien erot olla melko selviä. Noitaperinne ja tietäjälaitos ovat kaikista eroista huolimatta olleet ajallisesti, alueellisesti ja menetelmällisesti myös limittäisiä.

Kirkon vaikutuksesta ja 1600-luvun noitavainoista johtuen noitaperinteemme väistyi sivummalle, minkä jälkeen kirkon ja virkavallan helpommin hyväksymät tietäjät olivat selkeämmin esillä. Tämä vahvisti tietäjälaitoksen asemaa, samalla kun sana ”noita” menetti alkuperäistä merkitystään. Kansan suussa noidista tuli usein epäilyttäviä hahmoja, samalla kun noidaksi saatettiin nimittää ketä hyvänsä parantajaa, myrrysmiestä, puhku-ukkoa ja jopa tietäjää.

Itämerensuomalaisten keskuudessa viimeiset noitarummut eli kannukset on tuhottu tai jätetty metsään 1600-luvun alkupuolella. Tekemällä työtäni ja tarttumalla kannukseen, jatkan tuhansia vuosia vanhaa viisausperinnettä, jonka vanhinta osaa edustaa noituus, perinteemme šamanistinen ydin.