Kaikki ikivanhoilta vaikuttavat uskomuksiin liittyvät tapamme eivät ole aivan niin vanhoja kuin voisi olettaa. Esimerkiksi vainajiin liittyvä karsikkopuuperinne kehittyi Itä-Suomessa vasta 1500-luvun lopulla ja 1600-luvun alkupuolella, joskin sen juuret ovat itämerensuomalaisten esikristillisessä maailmankuvassa.

Muinoin

Ennen kristinuskoa vainajat on suomalais- ja karjalaisheimojen keskuudessa haudattu rituaalein, jotka varmistivat ruumiista irtautuneen sielun matkanteon esivanhempien luo. Lisäksi suku- ja kyläkohtaiset kalmistot sijaitsivat usein saarissa, jolloin veden väki erotti kuolleet elävien yhteisöstä. Kaikella oli näin oma paikkansa, ja kaikkialla vallitsi perinteisen maailmankuvan mukainen järjestys.

Esimerkiksi Savossa vainajia haudattiin vanhan etnisen uskontomme mukaan vielä 1200-luvulla. Vanhakantaisia hautajaisia on luonnehtinut (antropologiseen tyyliin ilmaistuna) eheä siirtymäriittikokonaisuus, johon on kuulunut irtauma-, siirtymis-, sekä liittymisvaiheet. Toisin sanoen vainajan sielun on ensin katsottu irtautuvan paitsi ruumiistaan myös elävien yhteisöstä, minkä jälkeen sielu on siirtynyt tuonelaan. Määränpäässään vainajan sielu on lopulta liittynyt sukunsa poismenneiden ja esivanhempiensa yhteisöön.

Uskon, että suomalais- ja karjalaisheimoisten esikristillisiä hautajaisia on usein ohjaillut tietäjä. Samalla on selvää, että yhteisön kaikki jäsenet ovat olleet perinteenkantajia. Heidän joukostaan on löytynyt tarvittava osaaminen ja tieto sellaisiinkin maahanpanijaisiin, joihin varsinaista peijaistietäjää ei ole ollut saatavilla.

Oltuaan aikansa tuonilmaisessa (tuonela, maanalinen, alinen, manala), on vainajan sielu voinut syntyä sukuun uudelleen. Perinnetiedon mukaan sielunkierto ja uudelleensyntyminen koskee lähinnä persoonasielu itseä, joka kantaa mukanaan muistumia menneiden sukupolvien ominaispiirteistä. Samalla uudelleensyntyneelle itselle jää tilaa ainutkertaiselle elämälle ja ilmaisulle. Tämä ikivanha näkemys sielunkierrosta on säilynyt paikoin näihin päiviin asti, eläen varsinkin väenuskoisten ja –tapaisten keskuudessa.

Keskiaika ja uuden ajan alku

Lähetystyön myötä eli kristinuskon yleistyessä, piti ihmisten haudata vainajansa kotoperäisen uskomusperinteemme pyhien paikkojen päälle rakennettujen kirkkojen ja kappelien ”siunattuun maahan” (käytännössä usein kirkon lattian alle), katolisten pappien määrätessä toimitusten luonteen. Katolinen kristinusko toi mukanaan myös kiirastuliopin. Sen mukaan taivaaseen pääsevät vainajat jäivät syntiensä vuoksi odottamaan lopullista tuomiota puhdistavaan kiirastuleen (lat. purgatorium, ’puhdistuspaikka’).

1500-luvulla uskonpuhdistus eli reformaatio kielsi kiirastuliopin, minkä myötä vainajien kohtalo jäi tavallisten ihmisten mielissä vahvasti hämärän peittoon. Vaikka kansalle selitettiin 1600-luvulta eteenpäin, että vainajan sielu jäi viimeiseen tuomioon asti eräänlaiseen odotustilaan (eikä enää suoranaiseen kiirastuleen), ei tällainen oppineiden kirkonmiesten kuvaama epämääräisyys tyydyttänyt ihmisiä. Osaltaan esikristilliseen maailmankuvaan pohjaavan kansanuskon näkökulmasta siirtymäriittikokonaisuuden viimeinen vaihe eli liittyminen poismenneiden yhteisöön jäi toteutumatta, samalla kun kokemus sielujen sijainnista jäi hataran oloiseksi. Tämä taas saattoi merkitä kuolleiden sopimatonta käyskentelyä maailmojen rajalla tai peräti elävien keskuudessa.

Ajatus vainajan sielumatkan keskeytyneisyydestä ja viimeistä tuomiota koskevasta ”löyhästä” odottelusta synnyttivät tarpeen luoda selkeä raja elävien ja kuolleiden välille. Ratkaisuksi vainajan saattomatkan varrelle alettiin tehdä karsikkopuita merkiksi elävien ja kuolleiden välisestä rajasta. Kaakkois-Suomessa tähän riitti puuhun veistetty ristinkuva, kun taas Savossa puu myös osittain karsittiin. (Aina puuhun ei veistetty selvää ristiä, vaan pelkkä pilkka riitti. Lukutaidon yleistyessä 1700-luvun kuluessa, pilkkaan alettiin myös vuolla vuosilukuja ja nimiä.) Karsikkopuita oli savolaisalueilla jo vanhastaan käytetty erilaisten reittien ja rajojen merkitsemiseen, ja nyt tapa ulotettiin myös tuonilmaisen ”eteisen” ja tämänilmaisen erottamiseen hautajaisten yhteydessä. Viimeistä tuomiota ”siellä jossain” odottavat vainajasielut tiesivät taas paikkansa, eivätkä häirinneet eläviä. Kansanomainen ja vanhaan tietoon pohjaava ajattelu oli ratkaissut ainakin yhden kiesuskultin asettaman haasteen. Henkiä koskevat liikennesäännöt kulkusuuntineen olivat selvät.

Myöhemmin

Vainajiin liittyvä karsikkopuuperinne on säilynyt Itä-Suomessa hyvin pitkään, osittain jopa meidän päiviimme saakka. Perinne on samalla kuitenkin myös muuntunut. Esimerkiksi yksittäisten vainajien karsikkopuiden sijaan on eri aikoina saatettu tehdä sukukohtaisia karsikkopuita mittavine nimilistoineen. Karsikkopuita on voitu myös tehdä ilman pilkkaa, jolloin on käytetty puista, mustaksi maalattua karsikkolautasta. Tämä on vainajaa koskevine nimi- ja vuosilukumerkintöineen naulattu puuhun kiinni.

Erityisesti modernilla ajalla karsikkkopuut ovat saattaneet olla pelkkiä poismenneiden muistomerkkejä, ilman käsitystä vainajasielun paimentamisesta.

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: