Itämerensuomalaiset kansat ovat suomalais-ugrilaisia (eli uralilaisia) kansoja, jotka puhuvat myöhäiskantasuomen kielestä polveutuneita itämerensuomalaisia kieliä. Nykyään ajatellaan, että myöhäiskantasuomi kehittyi varhaiskantasuomesta vähintään tuhat vuotta ennen ajanlaskun alkua, jatkaen haarautumistaan omiksi itämerensuomalaisten kielten kantamuodoikseen ajanlaskun alun molemmin puolin. Myöhäiskantasuomen eri muotoja olisi näin ollen puhuttu tuhatkunta vuotta.

Itämerensuomalaisten kielten perinteiset puhuma-alueet sijaitsevat Itämeren pohjois- ja itäpuolella. Itämerensuomalaisista kielistä mainittakoon Norjassa kveeni ja Ruotsissa meänkieli (jotka meillä luokitellaan yleensä suomen murteiksi), Suomessa lähinnä suomi ja karjala eri murteineen, Luoteis-Venäjällä etenkin Itä-Karjalassa lyydi sekä toisaalta karjalan kielet ja murteet (aunuksenkarjala eli aunus tai livvi sekä varsinaiskarjala), Vepsänmaalla vepsä, Inkerissä inkeroinen ja vatja, Virossa viro ja eteläviro (võro ja setu), sekä Latviassa liivi. Itämerensuomalaisia kieliä on ollut paljon enemmänkin, joista historiallisiin lähteisiin mainintana on jäänyt muistiin ainakin Arkangelin alueella Venäjällä vielä keskiajan lopulla puhuttu toimalaisten kieli. Kaikki itämerensuomalaiset kielet määritellään lähisukukieliksi.

Kielisukulaisuuden tapaan itämerensuomalaisten kansojen katsotaan olevan toistensa lähisukukansoja. Nimensä mukaisesti ao. kansat asuvat lähellä Itämerta, pääasiassa nykyisten Suomen, Viron, Inkerin, sekä Itä-Karjalan ja muutenkin Luoteis-Venäjän alueilla. Aikojen saatossa itämerensuomalaisia väestöryhmiä on siirtynyt myös Pohjois-Ruotsiin ja Pohjois-Norjaan, missä ne muodostavat omia vähemmistöryhmiään (meänkieliset ja kveenit). Myös Etelä-Ruotsissa on 1500-luvun lopusta ja 1600-luvun alusta lähtien ollut merkittävä itämerensuomalainen väestönsä eli Värmlannin metsäsuomalaiset, jotka ovat alkujaan olleet lähinnä savolaisia kaskiviljelijöitä.

Itämerensuomalaisia kansoja siis ovat:

  • liiviläiset Riianlahden rannoilla ja Latvian Kuurinmaalla
  • virolaiset Suomenlahden eteläpuolella
  • vatjalaiset Inkerissä
  • inkerikot Inkerissä
  • lyydiläiset Laatokan ja Äänisen välissä
  • vepsäläiset Äänisen lounais- ja eteläpuolella
  • karjalaiset Itä-Karjalassa, Tverin alueella, sekä Suomessa niin vanhoilla asuinalueillaan kuin siirtokarjalaisina kaikkialla maassa
  • suomalaiset Suomenlahden pohjoispuolella, etupäässä Suomen valtion alueella

Omaksi itämerensuomalaiseksi ryhmäkseen määritellään vanhoissa Venäläisissä kronikoissa mainitut Arkangelin alueen toimalaiset, sekä heidän alaryhmänsä taipaleentakaiset tšuudit ja joissain lähteissä mainitut ”pohjoiset itämerensuomalaiset” (ven. severnofinny). Toimalaisten kielimuodot ovat kuolleet viimeistään 1700-luvun alkupuolella sukupuuttoon, mutta Venäjällä Arkangelin alueella Pinegan piirikunnassa elää edelleen väestöryhmä, joka kutsuu itseään tšuudeiksi. Myös ns. Olhavan tšuudeja on pidetty itämerensuomalaisena kansana, joskin on epävarmaa olivatko he itämerensuomalainen kansa vai jokin toinen suomalais-ugrilainen väestöryhmä.

Kaikki itämerensuomalaiset kansat ovat jakaantuneet kahteen tai useampaan heimoon, joista jokaisella on ollut omat murteensa sekä paikalliset tapansa. Joidenkin kansojen keskuudessa heimojako ja omat heimoihin perustuvat etniset identiteetit ovat säilyneet hyvin pitkään historialliselle ajalle. Toisaalta joidenkin itämerensuomalaisten kansojen kohdalla vähintään osa heimoista on unohtunut historian hämärään.

Suomalaisheimoista mainittakoon suomalaiset, pohjalaiset, hämäläiset, sekä savolaiset. Myös peräpohjalaisilla ja lappilaisilla on aina ollut oma vahva identiteettinsä. Viimeksi mainittuja väestöryhmiä on esihistoriallisena aikana ja varhaiskeskiajalla saatettu kutsua kainulaisiksi, kun taas pohjalaisuus (ja siten myös peräpohjalaisuus) on nimityksenä saattanut hyvinkin yleistyä vasta keskiajan lopulla. (Lappilaisuudella taas viitataan Lapin ja osin Peräpohjolan itämerensuomalaisiin, eikä sillä siis ole mitään tekemistä saamelaisten kanssa. Saamelaisiin viittaava ”lappalainen” sana puolestaan on syrjivä, ulkopuolisten määrittelemä etnonyymi, eikä sitä tulisi nykyään käyttää.)

Puhetta sanoista

Tieteen vakiintunut terminologia muodostuu pitkälti tutkijoiden omista, henkilökohtaisiin mieltymyksiin ja toisaalta kunkin aikakauden aatemaailmaan liittyvistä lähtökohdista ja ennakko-olettamuksista käsin. Koska valtaosa esim. suomalais-ugrilaisen kielitieteen pioneerityöstä on tehty suomalaisten toimesta kansallisuusaatteen värittämällä 1800-luvulla, esiintyy sana ”suomi” ja ”suomalainen” eri taivutusmuodoissaan alan perustutkimuksen käsitteistössä usein. Tämä on sikäli ongelmallista, että näin ”suomalaisuus” (mitä sillä sitten tarkoitetaankaan) saa akateemisessa ja siitä juontuvassa julkisessa keskustelussa kuin huomaamattaan jonkinlaisen valta-aseman. Asioita ikään kuin määritellään ”suomalaisuuden” ja ”ei-suomalaisuuden” kautta, ilman ajatusta muista, mahdollisesti kuvaavammista määrittelytavoista. Jos siis suhtaudumme esimerkiksi sanaan ”itämerensuomalainen” kriittisesti, on kyse pyrkimyksestä tuoda esille puhetapaamme luutuneita valtarakenteita, sekä sitä kautta myös pyrkimyksestä purkaa niitä. Usein pelkkä tietoisuus sudenkuopista riittää muuttamaan tarkastelutapaamme.

Yllä olevaan viitaten ei mikään ihme, että joissain piireissä termi itämerensuomalainen koetaan hankalaksi siinä esiintyvän ”suomalainen” -sanan vuoksi. Pitää kuitenkin ymmärtää, että kyseessä on tutkimuksen eli lähinnä maantieteen ja kielitieteen luoma termi, jolla ei (huolimatta mahdollisesta historiallisesta painolastista) ainakaan nykyään pyritä etnisen suomalaisuuden korostamiseen muiden väestöryhmien kustannuksella. Näin muodoin vaikkapa käsite ”itämerensuomalainen uskomusperinne” viittaa maantieteellisesti ja kielitieteellisesti varsin isosti rajattuun kansanperinteen ilmiökenttään, eikä yksinomaan etnisten suomalaisten perinteeseen Varsinais-Suomen historiallisella alueella. Termillä ei myöskään viitata Suomi-nimisen valtion taikka siihen liittyvän kansalaisuuden jollain lailla rajaamaan asiaan.

Jos tästä sinänsä melko selkeästä tilanteesta huolimatta termiä ”itämerensuomalainen” halutaan kansanperinteestä keskusteltaessa välttää, voisimme ehkä puhua ”Itämeren piirin uskomusperinteestä” taikka ”kotoperäisestä uskomusperinteestä”? Tosin jos hieman kieli poskella ja hakemalla haemme haasteita, ensin mainittu käsite voisi joidenkin mielestä olla hankala, sillä ao. vesistö on ”itäinen” ainoastaan Ruotsin historiallisen kuningaskunnan kolonialistisesta näkökulmasta. Lisäksi ilmaisu antaa vaikutelman Itämeren maantieteellisestä likeisyydestä, joka on kovin suhteellista puhuttaessa vaikkapa vienankarjalaisista, tai meänkielisistä Länsi-Lapissa ja Ruotsissa. Jälkimmäisen termin eli ”kotoperäinen” -käsitteen käyttö taas edellyttäisi aina tietoa siitä mitä heimoidentiteettiä puhuja tai kirjoittaja tarkalleen ottaen edustaa, ja jos hän katsoo puhuvansa laajemmasta ”itämerensuomalaisesta” näkökulmasta, senkin tulisi olla tavalla tai toisella selvää.

Jos puhutaan kansanperinteen selvästi paikallisemmista ilmiöistä, on usein eduksi käyttää mahdollisimman täsmällisiä etnonyymejä. Toisaalta jos puheena oleva ilmiö on samanlaisena tai vain hieman toisenlaisena tuttu myös muualta ”Itämeren piiristä”, saattaa rajanveto olla hankalaa. Jokainen puhuja ja kirjoittaja joutuukin itse punnitsemaan asiansa esitystavan. Lisäksi tilannetta haastaa se tosiseikka, että monilla alueilla etninen väestöpohja on vaihdellut ajan myötä useita kertoja edestakaisin, eikä näin muodoin tietyltä paikkakunnalta kerätty kansanperinneaineisto ole läheskään aina liitettävissä johonkin yhteen tiettyyn heimoon tai edes kansaan. (Kansojen osalta esim. yhtäällä kaikki suomalaisheimoiset ja toisaalla karjalaiset.)

Lukijalle lienee selvää, että valtava määrä ”Itämeren piirin” kansanrunoutta, loitsuperinnettä, uskomuksellista tapakulttuuria jne. on likipitäen kaikille puheena oleville kansoille ja heimoille yhteistä. Tämä pätee varsinkin runojen ja laulujen sekä erilaisten tapojen taustalla olevaan… niin, ”itämerensuomalaiseen” mytologiaan. Kun viittaamme tähän laajempaan samankaltaisuuden ilmiöön, voi puhuja olla vaikeuksissa etsiessään yhtä napakkaa käsitettä kuin ”itämerensuomalainen”.

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: