Suomen kansalaisuuden omaava kantaväestö on suurimmaksi osaksi eri puolilla nykyisen Suomen aluetta asuvaa sekaväestöä, johon lukeutuvien ihmisten juuret ovat yleensä useammalla kuin yhdellä heimoalueella tai eri kansojen parissa. Onkin hyvin tavanomaista, että Suomen passin omaavalla kantaväestön edustajalla on esivanhempia niin Savossa, Karjalassa, Pohjanmaalla kuin Varsinais-Suomessakin. Monella sukujuuriin kuuluu esivanhempia myös Ruotsin ja Norjan alueelta, Saksasta, Virosta, tai vaikkapa Venäjältä perinteisten karjalaisalueiden ulkopuolelta. Esivanhempiin voi lukeutua myös romaneja, saamelaisia, sekä muita nykyisiä vähemmistöryhmiä.

Aina tilanne ei tietenkään ole näin kirjava. Monella suomalaisoletetulla on esivanhempia vain esimerkiksi kahdelta eri heimon tai kansan alueelta, ja usein nämä heimo- (tai kansojen) alueet ovat historiallisesti olleet läheisesti toisiinsa yhteydessä. Tästä esimerkkeinä mainittakoon mm. savolainen ja karjalainen kulttuuripiiri, sekä Keski-Pohjanmaa ja hämäläisalueet. Yhteyksiä on kaupankäynnin ja suoranaisten väestöliikkeiden myötä voinut olla myös mittavien maantieteellisten etäisyyksien päähän. Jo muinoin heimo- sekä kulttuuri-identiteetteihin vaikuttaneista pitkänmatkan väestöliikkeistä esimerkkinä mainittakoon Peräpohjola ja Tornionlaakso, missä ns. itämerensuomalainen väestö polveutuu tuhannen vuoden takaa yhtäältä muinaislänsisuomalaisten kielimuotojen puhujista sekä toisaalta muinaiskarjalan puhujista. (Mainittakoon, että muinaislänsisuomi kehittyi omaksi kielivaiheekseen noin 500 jaa, ja muinaiskarjala noin 1000 jaa.)

Onpa itse muinaiskarjalakin kulttuuri- ja kielialueena kehittynyt runsas tuhat vuotta sitten muinaislänsisuomalaisia kielimuotoja puhuneiden ihmisten saapuessa Vuoksen seudulle (karjalaksi Vuokša), alueella jo pitkään asuneiden muiden ”itämerensuomalaisten” väestöryhmien keskuuteen. Kukoistava muinaiskarjalainen kulttuuri ja kieli ulotti sitten vaikutuksensa hyvin nopeasti miltei kaikkialle nykyisen Suomen aluetta, läntisiä rannikkoalueita lukuun ottamatta. Esimerkiksi savon kieli on suoraan muinaiskarjalan perua (sisältäen samalla muinaislänsisuomalaisia substraattipiirteitä). Vaikka Savon kieli määritelläänkin nykyään yhdeksi ”suomenkielen” (toisin sanoen keinotekoisen yleiskielen) itämurteeksi, kyseessä on täysin sopimuksenvarainen luokittelu, joka perustuu lähinnä Suomen ja Venäjän välisen valtionrajan sijaintiin. (Oma merkityksensä on tässä tapauksessa ollut myös katolilaisen ja luterilaisen, sekä toisaalta ortodoksisen alueen tiuhaan vaihdelleilla rajapyykeillä.) Käytännössä perinteistä kielimaisemaa karjalaisista kielimuodoista savolaisiin luonnehtii yhtenäinen murrejatkumo, jonka alueella myös kulttuuri on aina ollut hedelmälliselle ristiinpölyttymiselle alttiina.

Mutta palatkaamme ajassa hieman taaksepäin… Itämeren piirin eri kansat ja heimot ovat historiallis-vertailevan kielitieteen perusteella muodostuneet viimeistään ns. myöhäiskantasuomen ajoista lähtien. Tämä noin 3000 vuotta sitten alkanut dynaaminen ja monimutkainenkin kehitys jatkui käytännössä 1600-luvulle saakka, jonka jälkeen Ruotsin ja Venäjän valtiokehitys suurvaltapoliittisine toimineen ja virkakoneistoineen otti nykyisen Suomen alueella suorastaan määräävän otteen väestösiirtymien ja etnisyyttä koskevien määrittelyjen osalta. Kotoperäistä kolonialismia 1600-luvulta eteenpäin ei tässä yhteydessä tule myöskään väheksyä, sillä kruunun ja tsaarin virkamiehet sekä papisto koostuivat tuossa vaiheessa enimmäkseen alueen kantaväestöstä. (Puhunkin monessa yhteydessä itsekolonialismin käsitteestä, jolla tarkoitan asettumista muualta annettujen kolonialististen rakenteiden ja prosessien palvelukseen. Itsekolonialismi voi olla myös aktiivista ja täysin sisäsyntyistä ”oman paikallisuuden” marginalisointia ja tuhoamista.)

Itämeren piirissä tapahtunut valtiokehitys johti ajan myötä myös ”suomalaisuutta” koskevan kansallisuusmielisyyden kehittymiseen, minkä myötä käynnistyi kaksi yhtäaikaista prosessia. Toisaalta omaksi mielletyn kulttuurihistorian tutkiminen, sekä toisaalta ”suomalaisuudeksi” kutsutun yhtenäiskulttuurin kiivas luominen. Kansallismielinen ja kansakunnan yhtenäisyyttä korostava aate läpäisi ensin aikansa älymystön, minkä jälkeen se varsin nopeasti muodostui Venäjän valtaa vastustavan laajemman aktivismin tukijalaksi. Kristinuskon menestys, Pohjolan teollistuminen, sosialismin ja kapitalismin keskinäinen kamppailu, yhtenäiskielen luominen ja suosiminen, sekä maailmansodat viimeistelivät omaksi valtiokseen erityneessä Suomessa varhaisempien heimoidentiteettien ja -kulttuurien rapautumisen. Rinnakkaista kehitystä tapahtui tietenkin kaikkialla maamme lähialueilla.

Kiinnostus omaksi kulttuurihistoriaksi miellettyä kansanperinnettä kohtaan oli näinä suurten muutosten aikana kuitenkin suuri. Tämän myötä valtava määrä paikallista ja alueellista kansanperinnettä taltioitiin tuleville jälkipolville. Aineisto käsittääkin nykyään yli 100.000 erilaista runolaulua, loitsua, tarinaa ynnä muuta muistiinpanoa, joihin kuka hyvänsä voi tutustua ”Suomen kansan vanhat runot” -kokoelman (SKVR) avulla. Kokoelman nimi on tietenkin ongelmallinen, sillä aineisto ei koostu ainoastaan Varsinais-Suomesta vaan kaikkialta ”itämerensuomalaiselta” alueelta kerätystä kansanperinteestä. (Sitä paitsi ahkerimpaan kansanperinneaineiston keruuaikaan eli 1800-luvulla suosittiin keruukohteina pitkiä ja eeppisiä kansanrunoja, joita löytyi hyvin mm. Vienan Karjalasta. Tämän myötä keruutyön painopiste asettui vankasti karjalaisalueille. Länsi-Suomessa säilynyttä kansanperinnettä sen sijaan väheksyttiin.)

Oletettu etnisyys vai kadotettu oletus?

Yllä olevaan viitaten voimme hyvin monessa yhteydessä puhua suuresta suomalaisoletettujen joukosta. Mitä tällä tarkoitan?

”Suomalaisuutta” heitetään käsitteenä sinne sun tänne. Sillä myydään ja sillä ostetaan, sillä haukutaan ja sillä kehutaan, sen kautta tunnetaan ylpeyttä ja sen kautta hävetään. Mutta kuinka moni meistä oikeasti kokee olevansa suomalainen? Sen tiedän, että eivät läheskään kaikki. Todellisuudessa suomalaiset ovat kuitenkin vain kahta mahdollista asiaa. Ensinnäkin he ovat joko Varsinais-Suomen alueelle mittavat sukujuuret omaavia kantasuomalaisia, jotka katsovat myös oman identiteettinsä liittyvän tähän paikallisuuteen niin puheenparren kuin kulttuurin osalta (kansallisuus, etnisyys, heimotausta). Tai sitten he ovat ihmisiä, joilla on Suomen passi (kansalaisuus). Muita suomalaisia ei yksinkertaisesti ole olemassa.

Kohtuu monelle tuntuu nykyään riittävän passiheimoon kuuluminen, mutta itse en koe samoin. Minulle passi on vain hallinnollinen jäsenyys eräänlaisessa modernissa kerhossa, joka tuo mukanaan tiettyjä oikeuksia ja velvollisuuksia. Uskoisin saavani jäsenyydestä paljon enemmän kuin siitä maksan, mutta kulttuurinen ja kielellinen identiteetti ei ole yksi kokemistani jäseneduista. Päinvastoin, sillä passiheimomme rikosten ja saavutusten alle on runnottu järkyttävä määrä paikallista ja alueellista kulttuuria, kieltä, murteita, sekä uskomusperinteitä. Arvokkaita maailmankuvan ja todellisuuskäsityksen ilmaisuja on kadonnut kokonaan, vain siksi että joidenkin mielestä toiset ihmiset ovat parempia kuin toiset. Ja tietenkin myös siksi, että riittävän isona ja yhtenäisenä on passiheimomme voinut epävakaina aikoina kohdata muita passiheimoja. Sittemmin passiheimomme on omaksunut globaalin passiheimouskonnon, joka palvoo lähinnä kilpailukykyä. Englannilla höystetty talouskieli taas tuntuu olevan uusi tapamme puhua.

Jos sinua siis kutsutaan ”suomalaiseksi” viittaamatta selkeästi mihinkään – varsinkaan passinkantoon tai varsinaissuomalaiseen heimotaustaan – olet suomalaisoletettu. Ja jos sinulla ei ole varsinaissuomalaista heimotaustaa etkä ripusta omaa identiteettiäsi hädin tuskin satavuotiaan Suomi-nimisen valtioprojektimme harteille, kyse on kohdallasi ulkoa annetusta väärästä identiteetistä. Se perustuu puhujan tietämättömyyteen siitä miten juuri sinä olet esihistoriallisten ja historiallisten väestöliikkeiden, kulttuuria ja kieltä koskevien niin paikallisten kuin alueellisten kehityslinjojen, kolonialismin, itsekolonisaation, sekä jälkiteollisen todellisuuden tuote. Tuossa naamallesi heitetyssä keinotekoisessa etnonyymissä on kyse ihmisen epämääräisestä nimittelystä. Ja eikö meille kaikille opetettu jo lapsena, että nimittely on rumaa?

Kaikki yllä mainittu koskee tietysti myös karjalaisia. Jos he sattuvat asumaan Suomen valtionrajojen sisäpuolella, heitä saatetaan nimittää ”suomalaisiksi” vaikka he eivät sitä tietenkään ole. Mutta eivät he ole venäläisiäkään, riippumatta siitä hämmentävästä ryssittelyn määrästä mihin varsinkin karjalaisaktivistit saattavat edelleen törmätä. Olkoon karjalaiset siis karjalaisia, aivan samoin kuin savolaiset savolaisia, hämäläiset hämäläisiä, pohjalaiset pohjalaisia tai kainulaisia, suomalaiset suomalaisia, kainuulaiset kainuulaisia, ja Peräpohjolan sekä Tornionlaakson ihmiset… ööh, kainulaisia, peräpohjalaisia, meänkielisiä, lappilaisia, tornionjokilaaksolaisia tms. Ja aivan samoin kuin suomalaisoletetuilla on taustallaan usein moniheimoiset esivanhemmat, näin on myös monella karjalaisoletetulla. Nostakoon kukin omilta juuriltaan etualalle juuri ne tahot, jotka lähimmiltä tuntuvat.

Uskomusperinteet palautuvien etnosten puristuksessa

Nykypäivän väentapaisuus ja väenusko nojaa itämeren piirin kansojen sekä heimojen vanhaan uskomusperinteeseen. Yleensä väenuskoisen toiminnan, ajattelun ja kokemusten taustalla on oman suvun kautta omaksutut kansanuskon sirpaleet, asuinalueen ja seutukunnan vanhojen tapojen tarkastelu, sekä toisaalta historiallisten lähteiden kautta haltuun otettu kansanperinneaineisto (mm. SKVR) ja sitä tulkitseva akateeminen pohdiskelu. Paino on usein kirjallisilla lähteillä, mutta myös väentapaisuuden piirissä esiintyvällä keskustelulla – sillä mikä vaikutus väentapaiseen kenttään kuuluvilla maallikoilla on toisiinsa erilaisten perinteitämme koskevien tulkintojen osalta.

Kun kotoperäisestä uskomusperinteestämme kiinnostunut löytää samanmielisten yhteisön, on oma polku usein vielä hieman hämärän peitossa. Meistä jokainen kuitenkin oppii perinteistämme kaiken aikaa lisää, samalla kun yksilöllisille tulkinnoille ja mielipiteille on pääsääntöisesti hyvin avara sosiaalinen tila. Opillisuutta (dogmaa) kun perinteessämme ei oikeastaan ole, eikä virallisesti järjestäytyneessäkään muodossa kentällä vaikuta vahvoja hierarkioita. Onkin niin, että jos joltain aiheen hyvin hallitsevalta väentapaiselta kysyy jotain perinteeseemme liittyvää, vaihtelee vastaus sen mukaan keneltä asiaa kysytään. Tämä voi joskus olla jopa turhauttavaa, mutta toisaalta se heijastelee aidosti sitä rikasta mytologiaa, joka kaikkia Itämeren piirin kansoja ja heimoja yhdistää. Sitä paitsi perinteestämme kumpuavat tulkinnat, kokemukset, ajatukset ja teot ovat aina olleet itse toimijaan ja hetkeen sidottuja, väistämättä enemmän tai vähemmän kirjavat juuret omaavaan yhteisöön liittyviä, kulloinkin käsillä olevaan tilanteeseen tavoitteellisesti latautuneita, sekä vanhaa maailmankäsitystämme ilman anteeksipyyntöjä eteenpäin siirtäviä.

Katsonkin, että väenuskoiseksi tai väentapaiseksi itsensä määrittelevän ei tarvitse perustella olemassaoloaan kenellekään. Hänen ei tarvitse alistua hyperaktiivisen nykymaailman keskimääräiselle mielettömyydelle, saati yhdenkään kulttuurielitistin tai etnorasistin ilkeyksille. Jokainen väenuskoinen tai väentapainen tietää omat sukujuurensa ja niiden merkityksen omassa henkisessä tilassaan. Ja jos sukujuuriaan ei tiedä, olisi ableistista varata ylisukupolviseen esivanhempien läsnäoloon perustuva seremoniallinen ja rituaalinen toiminta ainoastaan sukujuurensa tietävien ihmisten käyttöön. Jokaisella itämerenpiirin kansaan tai heimoon kuuluvalla ihmisellä onkin täysi oikeus yhteisten myyttiemme ja uskomustemme viitoittamaan viisauperinteeseen. Hän myös valitsee perinteestämme etualalle ne piirteet mitkä kulloinkin tuntuvat parhailta. Jos tämä valinta perustuu maantieteelliseen kriteeriin, se on ihan ok. Jos se taas perustuu ajalliseen kriteeriin, on sekin ok. Jos se perustuu tiettyjen esivanhempien vaikutukseen, ovat asiat edelleenkin aivan kunnossa. Ja jos se perustuu ”pelkkään” intuitioon, ei kenelläkään silloinkaan ole mielestäni syytä pahastumiseen.

Itse edustan ajattelutapaa, missä korostetaan uskomusperinteiden samankaltaisuuksia Itämeren piiriin kuuluvien kansojen ja heimoalueiden välillä. Monet jumalamme ja henkiolennot ovat luonnollisesti saaneet eri puolilla eri nimiä, ja nimet ovat myös vaihdelleet ajan mittaan. Tästä huolimatta kyse on täysin samoista jumalista ja henkiolennoista, olkoonkin että välillä myös eri painotuksia saaneina. Myös perusmyyttimme ja perinteiset maailmanselitykset ovat samoja eri puolilla ”itämerensuomalaista” (ja laajemmin jopa uralilaista) maailmaa. Tästä ikivanhasta perinteestämme kumpuava todellisuuskäsitys ja rituaalitoiminta on niin ikään saanut hyvin samankaltaisia muotoja kansasta ja heimosta riippumatta. Ei ehkä ihme, sillä me ”itämerenpiiriläiset” polveudumme kaikki samoista myöhäiskantasuomea puhuneista väestöryhmistä, jotka jo omana aikanaan kantoivat nyttemmin meidän harteillamme lepäävää, meille kaikille kuuluvaa viisausperinnettä.

Olen varma siitä, että pitämyspuulla lyylimistäni ja runolauluani seuraava muinaiskarjalainen taikka tuhannen vuoden takaa matkannut hämäläinen tunnistaisi tilanteen luonteen ja herkistyisi itsekin asennolle. Ilman väitteitä paheksuttavasta kulttuuriominnasta.

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: