Jarhoinen on 24 km Pellon nykyisestä keskustaajamasta pohjoiseen, Tornionjoen varressa Jarhoisenkosken kohdalla sijaitseva kylä. Jarhoisen vanhin suomalaisheimoinen asutus juontaa Pellon vanhimpiin kuuluvan Kyllin eli Nivan sukuun. Vuonna 1793 Pellossa syntynyt Salomon Iisakinpoika Niva nimittäin muutti vuonna 1825 Jarhoiseen, ja perusti sinne uudistilan. Tilaa kutsuttiin sijainnin perusteella alkuun nimellä Jarhoisenniska, ja myöhemmin pelkällä Nivan nimellä. Vasta vuonna 1856 tila esiintyy nimellä Koskenniemi. Mukana uudistilan perustamisessa oli Salomonin nuorempi veli Aatami (s. 1799).

Salomon sai ensimmäisen vaimonsa Eeva Jaakontyttären (ent. Kyrö-Viinikka, s. 1795) kanssa seitsemän lasta. Näistä osa jäi aloilleen, joku muutti läheiselle Sieppijärvelle, osa kulki Ruotsiin, ja osa Norjaan kveenien maille. Eeva kuitenkin kuoli neljäkymmentävuotiaana vuonna 1835. Niinpä kaksi vuotta vaimonsa kuoleman jälkeen Salomon nai Alatorniolta jo pikkutyttönä Jarhoisiin vanhempiensa mukana saapuneen, häitten aikaan 22-vuotiaan Brita Maria Antintytär Kiurujärven. Britan kanssa Salomon sai kuusi lasta, joista pääosa jäi aloilleen tai seutukunnalle, yhden päätyessä Norjaan.

Kun Salomon itse vuonna 1847 sitten kuoli, on Koskenniemen tila jaettu ainakin epävirallisesti kahtia. Tilaa piti alkuun Salomonin nyt kolmekymppinen leski Brita, sekä Salomon-vainaan jo kymmenen vuotta aiemmin kuolleen Aatami-veljen leski Kaisa Kallentytär (niin ikään Nivan sukua). Ajan myötä Aatamin ja Kaisan poika Israel jatkoi talon toisen puoliskon isäntänä.

Salomonin ensimmäisen vaimonsa eli Eevan kanssa saamistaan lapsista Jaakko ja Erkki muuttivat Sieppijärvelle. Kirjailija ja kansanperinteen kerääjä Samuli Paulaharju kertoisi Jaakosta myöhemmin kirjassaan Vanhaa Lappia ja Peräpohjolaa, mainiten Jaakon olevan karhunkaataja. Jaakko olikin mukana kun sieppijärveläiset ankarasti taistelivat erään kontion kanssa peräti kolme päivää. Kyseessä on varmaan seutukunnan hurjin karhunkaatotapaus, mutta tästä joskus toiste lisää.

Jarhoistenniskalta Kiuruniemeen

Johannes (Juhani) Salomoninpoika Koskenniemi (s. 1827) oli Salomonin ja tämän ensimmäisen vaimonsa Eevan kolmanneksi vanhin poika. Aikuistuttuaan Juhani perusti pari kilometriä kotitalosta pohjoiseen Kiuruniemen uudistilan. Tämän myötä häntä alettiin kutsua ”Kiurun Juhaniksi”, sukunimen vakiintuessa vähitellen Koskenniemestä Kiuruniemeksi. Puolisokseen uusi isäntä ”poikkinai” Maria Helena Lehdon (s. 1831) noin 50 kilometrin päästä Pajalan Kieksiäisvaarasta. Juhani ja Maria saivat kymmenen lasta, joista vuonna 1853 syntynyt Juhani Henrik Juhaninpoika oli esikoinen.

Juhannusvarkaus

1870-luvulla kävi kerran niin, että Juhani Juhaninpoika eli ”Kiuruniemen Juho” (erotukseksi isästään ”Kiurun Juhanista”) oli Jarhoisten muitten nuorten kanssa matkalla Pellon kylään juhannuksen viettoon. Pelloon oli odotettavissa väkeä kaikista seudun järvikylistä, ja siellä olisi myös sukulaistaloja, joista jossain saisi varmasti yöpyä keskikesän juhlan päätteeksi. Kun Juho pääsi perille Pellon isollekylälle, oli sopivasti alkuilta.

Juhannusaatto kului yöttömässä yössä tanssien ja laulaen, kortinpeluuta seuraten, sekä syöden ja juoden. Jossain vaiheessa hauskuus kuitenkin loppui, sillä Juho huomasi rahapörssinsä kadonneen. Kyseessä oli suuri harmi, sillä lompakossa oli ollut tavallista enemmän rahaa veneen ostoa varten. Juhon alkuperäinen suunnitelma oli ollut ostaa juhannuspäivänä kylän veneentekijältä uusi vene, ja sauvoa se ylös Jarhoiseen ja Kiuruniemeen. Nyt nuori mies joutui kulkemaan jalan takaisin kotiin, ihmetyksen ja apeuden häiritessä mieltä.

Ratasjärven noidan luo

Kauaa ei Juho kotona viihtynyt, sillä melkeinpä saman tien hän aloitti uuden patikkamatkan, tällä kertaa Ratasjärvelle. Siellä majaili Rovan Äijä, tunnettu tietäjä sekä noita, joka ehkä osaisi auttaa Juhoa löytämään kadonneet rahat. Juho saapui Ratasjärvelle matkansa toisena päivänä, ja kun mies astui noidan pirttiin, tokaisi Äijä keskellä tupansa lattiaa seisten, että ”Mie olenki sinua jo oottanu.” Juho hämmästeli ukon kaukokatseisuutta, ja vakuuttui tämän kyvyistä saman tien. Niinpä nuorukainen istui alas ja kertoi vaivansa.

Kun Juho oli kuvannut Rovan Äijälle juhannuksen tapahtumat seikkaperäisesti, ukko virkkoi: ”Ko sie lähet tästä takasi Pelhoon ja tulet siihe kyläle niin sinua tullee mies vasthaan, ensimmäinen vasthaan tuleva mies, se se net sinun pörssin ja rahat vei.

Koska ilta oli jo pitkällä, pyysi Juho yösijaa, ja tähän ilolla suostuttiinkin. Jutustelu jatkui talonväen kanssa pikkutunneille, ja kun Juho lopulta kysyi mahdollista renginpaikkaa Ratasjärveltä, Äijä tokaisi: ”Jo vain nuin pyrevälle miehele työtä löytyy ja on täälä vaphaita tyttäriäki vaikka vävyksi aattelisit.
Juho vastasi naurahtaen: ”Pittää hunteerata, ja ei sitä tiä vaikka takasi tulisinki, mutta pittää ensin käyä heinä tekemässä, ja jospa net kaonheet rahat ja pörssiki löytyis ko mie Pelhoon pääsen.”

Kohtaaminen

Niin lähti Juho aamulla ylös jokivartta, nyt jo kolmannen kerran lyhyen ajan sisään kohti Pelloa. Matkalla tuli mietittyä monta monituista kertaa, että mitä sitten kun kyläraitilla tulee se ensimmäinen mies vastaan? Mitä sanoa, ja mitä tehdä? Kun Juho sitten viimein katseli Kylävaaralta Tornionjoen väylää ja itse Pellon isoakylää, jännitys kasvoi entisestään. Ja kun nuorukainen asteli alas kylänraitille, huomasi hän jo etäältä vastaan tallustelevan hahmon. Se oli selvästi iso ja harteikas mies… Lopulta Juho tunnisti Kontta-Pekan, kuulun karhunkaatajan, jonka kerrottiin peitonneen monet karhut aivan yksin terävällä keihäällään. Kun miehet olivat viimein toistensa kohdalla, vaihdettiin tavanomaiset tervehdykset …ja sanaakaan virkkamatta Juho jatkoi matkaansa. ”Oliko tuo se varas?” pohti hän. Koskapa Juho ei kehdannut Kontta-Pekkaa millään tapaa haastaa, jäi rahojen kohtalo ikuisiksi ajoiksi selvittämättä.

Se tästä kaikesta kuitenkin seurasi, että Juho palasi heinänteon jälkeen Ratasjärvelle Rovan taloon, missä vanha Äijä ei suinkaan soimannut nuorukaisen vaitonaisuutta Pellon kylätiellä, hymyili vain ovelasti… Ja tällä toisella reissulla löytyi Ratasjärveltä myös rengin paikka. Eipä aikaakaan kun Juho muutti Rovan Äijän naapuriin Vanhallepihalle, ja niin alkoi työteliäs loppukesä sekä syksy. Vähitellen Juho tutustui kylän muihin nuoriin, ja varsinkin Vanhapihan Brita oli mieluisaa seuraa. Loppusyksyn ja talven kuluessa Juhon ja Britan seurustelu muuttui vakavammaksi, ja kun nuoripari kertoi suunnitelmistaan mennä yhteen, oltiin Vanhallapihalla tyytyväisiä. Taloon kaivattiin nuorta isäntää, ja Kiuruniemen Juho tuntui sopivalta vävypojalta.

Väylän väkeä – ja vähän muutakin

Niin sitten kävi, että Juholta katosivat rahat – ehkäpä vantteran karhunkaatajan vuoksi – mutta sen sijaan mies löysi lemmen ja elon Ratasjärveltä. Juhosta tulikin sitten aikanaan Vanhapihan isäntä, samalla kun perhe alkoi onnellisesti kasvaa. Juhon pojanpojanpoika on oma isäni.

Kun näitä tapahtumia miettii, ei sitä väenuskoisena osaa aivan kaikkea laittaa puhtaan sattuman saattamaksi asiaksi. Ensinnäkin kuuluisalla karhunkaatajalla Kontta-Pekalla ei luulisi olleen pulaa varoista, vaan liekö itse metsä laittanut miehen asialle? Samoin Ratasjärvellä asuneen tietäjän eli Rovan Äijän tieto on taatusti ulottunut tavallisen kansan ajatuksia ulommas.

Rovan arvostettua asemaa kuvastaa sekin, että hän oli noidan työnsä oppinut Nuortikonnun Äijältä, joka puolestaan oli varsinainen seutukunnan suurnoita. Samuli Paulaharju kirjoittaa ´Meänmaan Kalevalaksikin´ kutsutussa kirjassaan Kiveliöitten kansaa (1937), kuinka ”Vihelsi ilma vain ja sähisi, kun Nuortikonnun satavuotias äijä Ratasjärven noidan kanssa ruukalsi kautta kairojen. Noidanpuska mennä puhalsi kuin vihainen rietas [kuolleen henki] huutaen ja ulvoen, eivätkä äijät välittäneet, vaikka joku kiveliön ukko vatkasi puukolla, ja puukko tarttui ratasjärveläisen kantapäähän. Mentiin vain ja tohistettiin ja puukko oli kantapäässä. Vasta Ratasjärvellä pysähdyttiin – ja manattiin teräkalun heittäjä sinne, jotta saatiin hänelle sanoa, ettei vasta pidä tuuliaispäätä vatkoa puukolla.

Oli miten oli, suora äitilinjani menee puolestaan Pohjois-Savon Kiuruvedelle, missä sukukirjat ulottuvat 1600-luvun puoliväliin. Ja jos edesmennyttä äitini äitiä on uskominen, olen ollut sielunkierrossa oman aikani, sillä minussa on hänen mukaansa isänsä itse. Kun mietin, että olen mummoni isä, ja että minussa on sekä Kiuruveden että Tornion-Lapin valtavirran eli suuren Väylän väkeä, ei olo ole lainkaan pöllömpi.

Kuva: Näkymä Tornionjoelle (Saikkuniemi, 2018)
Attribution-ShareAlike 4.0 International (CC BY-SA 4.0)

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: