Yli sata vuotta jatkuneesta kansallismielisestä yhtenäiskulttuuripropagandasta johtuen moni luulee Kalevalan edustavan ”suomalaisuutta”. Nykyään monet tiedostavat Kalevalassa käytetyn runoaineiston alkuperän painopistealueet, ajatellen teoksen edustavan karjalaisuutta. Todellisuudessa teos on aina sivuuttanut molemmat kansat, palvellen vain yleisiä kansallisromanttisia tarpeita sekä valtioprojektia nimeltä ”Suomi”.

Kalevalan luomistyö 1800-luvun alkupuoliskolla – ja varsinkin teoksen hivelty asema yhteiskunnassamme sen jälkeen – on nostanut kansanperinnettä esiin antaakseen keinotekoiselle yhtenäissuomalaisuudelle kokemuksen kulttuuriperinnöstä. Tämä on omituista kyllä tapahtunut vieroksumalla suomalaisheimojen omaa kansanperinnettä, ja keskittymällä lähinnä naapurikansamme karjalaisten tietyillä alueilla säilyneeseen, erityisen pitkämuotoiseen runoepiikkaan. On toki niin, että Kalevalan runoaineisto toimittamattomassa alkuperäismuodossaan edustaa uskomuksiltaan, mytologialtaan, sekä maailmankuvaltaan ns. itämerensuomalaisen kulttuuripiirin yhteistä perinnettä. Karjalaisuuden osalta teos kuitenkin de facto jatkaa Ruotsin vallan aikaan alkanutta kolonisaatiota, harhaisen kansallisromantiikan kiihottaman kulttuuriominnan muodossa.

Kuten tunnettua, Kalevalan dramaturginen kaari on täysin Elias Lönnrotin omaa keksintöä. Narratiivinsa osalta Kalevala edustaakin yksityishenkilön mukanaan tuomaa historistista satunnaisuutta, samalla kun teoksen sisälle on asettunut vanhan perinteemme kannalta täysin vieras aikansa länsimainen normisto. (Esimerkiksi Kalevalan naiskuvaa voisi arvostella rajusti.) Myös kristinuskon vaikutus on teoksessa ilmeinen.

Kun huomioimme kaiken yllä mainitun, Kalevala edustaa itsekolonisaatiota, kolonisaatiota, sekä kulttuuriomintaa. Jos siis puhumme Kalevalasta ”kansalliseepoksena”, on kyseessä ainoastaan valtiorakennelmaan pohjaavan modernin passiheimon juttu. Tällainen kansalaisuuteen perustuva ”suomalaisuus” on vanhan perinteemme kannalta uunituore poliittinen ja taloussosiaalinen järjestely, joka viittaa kintaalla suomalaisheimojen (ml. suomalaiset) sekä toisaalta karjalaisuuden moninaisuudelle. Kun siis luemme Kalevalaa kritiikittä tai puhumme siitä yksinomaan ihaillen, osoitamme tukemme kulttuuriominnalle, alkuperäisaineiston juutalaiskristilliselle vääristelylle, sekä kieli-imperialistiselle ylenkatseelle.

Arvoasteluni ei kohdistu kansanperinteen keruutyöhön sinänsä, sillä ilman romantiikan ja etnisen isottelun pauloihin jääneitä ylioppilaita sun muita intomieliä, valtavasti aineistoa olisi ympäri Suomea ja Luoteis-Venäjää jäänyt keräämättä muistiin. Ajatus kansalliseepoksesta tuntuu minusta kuitenkin tarpeettomalta. Eikö elävä ja rikas kansankulttuuri sitä tallentavine haastatteluineen ja muistiinpanoineen olisi riittänyt? Lienee niin, että samaistuminen 1800-luvulla eläneen älymystön ja taiteilijoiden tunteisiin sekä oivalluksiin on tänä päivänä hankalaa.

Älä siis kysy minulta ”Uskotko Kalevalaan?”

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: