Niin sanottu kalevalamittainen runolaulu hyödyntää nelipolvista trokeeta, joka on ikivanhan kahdeksantavuisen mitan eräs muoto. Etnomusikologinen tutkimus osoittaa, että kahdeksantavuinen runo- ja laulumitta on yleinen kaikkialla Pohjois-Euraasiassa. Kyse on vuosituhansia vanhasta systeemistä, joka kulkeutui Itämeren piiriin Volgalta, lännemmäksi levittäytyvien suomalais-ugrilaisten (eli uralilaisten) kansojen mukana. Näillä väestöillä on arvatenkin ollut suhteellisen yhtenäinen kulttuuri, sekä suhteellisen yhtenäinen suomalais-volgalainen kieli.

Itämerenpiirin ulkopuolella kahdeksantavuista mittaa käyttävät edelleen (siltä osin kun perinne ei ole tuhoutunut) mm. ainut, jukagiirit, tunguusit, evenkit, nanait, udehet, azerit, uzbekit, kazahit, kalpaakit, turkmeenit, osmanit, tofat (tuvat), jakuutit (sahat), nganasanit, nenetsit, mansit, hantit, mokšat, sekä ersät.

Nelipolvista trokeeta edeltäneen ja yksioikoisemman kahdeksantavuisen mitan halkaisee tasan kahtia ns. kesuura. Kesuura (m.kreik. τομή, tomē, lat. caesura, ”leikkaus”) on runosäkeessä oleva tauko, joka merkitään säekaavaan kahdella pystyviivalla ||. Se ilmenee sananloppuna, ja kirjallisesti ilmaistuna sen kohdalla voi olla välimerkki, kuten pilkku tai piste. Tässä vanhassa oktosylllabisessa järjestelmässä kesuura ei voi osua sanan keskelle.

Alla esimerkki kahdeksantavuisesta eli oktosyllabisesta runosäkeestä:

uk-ko van-ha || ter-vas kan-to

Nelipolvinen trokee

Trokee (m.kreik. τροχαῖος, trokhaios, lat. trochaeus) on runojalka (eli ns. trokeejalka), joka koostuu yhdestä pitkästä ja yhdestä lyhyestä tavusta. Trokeejalkaa käytetään kalevalamitassa, jossa säe koostuu neljästä peräkkäisestä trokeejalasta. (Säe puolestaan on yksi lause tai itsenäinen ajatuksellinen ilmaisu, esim. yllä oleva ”ukko vanha tervaskanto.”)

Karjalaisten itkut ja suomalaisheimojen virret on sovitettu tähän neljästä trokeisesta ”runojalasta” rakentuvaan kaavaan. Laulaessa paino on aina jalan alussa eli ns. nousussa, mikä soveltuisi periaatteessa moniin uralilaisiin kieliin, sillä niissä sanan pääpaino on puhuttaessa yleensä sanan ensitavulla. Tästä huolimatta nelipolvinen trokee kehittyi rautakaudella kohtuullisen suppealla alueella, jonka ovat muodostaneet nykyisen Suomen etelä- ja keskiosat, sekä Karjala, Inkeri, Vatja, Viro ja pohjoinen Liivinmaa. (Kemin Lapissa ja Meänmaalla nelipolvinen trokee liittyy muinaislänsisuomea puhuneiden väestöjen saapumiseen alueelle rautakauden loppupuolella. Ruijan alueella Norjassa nelipolvinen trokee taas liittyy kveeneihin.)

Läntisten saamelaisten joiku ja itäisten saamelaisten leutte noudattavat niin ikään kahdeksantavuisuutta, mutta nelipolvista trokeeta ei saamelaisten keskuudessa esiinny. Nelipolvisuus onkin vain ns. itämerensuomalaisten kansojen parissa tunnettu esitystapa, joskin aivan kaikilla ao. ryhmään kuuluvilla väestöillä se ei ole ollut käytössä. Kalevalamitta nimittäin puuttuu vepsäläisten perinteestä.

Alla esimerkki nelipolvisesta trokeesta runojalkoineen, jotka on erotettu pilkuilla. Runojalkojen paino on alussa, ensimmäisillä tavuilla, isoilla kirjaimilla merkittynä. Lisäksi olen pidentänyt jalkojen laskuissa olevia vokaaleja vastaamaan tavanomaista laulutyyliä pidentyvine tavuineen.

UK-koo , VAN-haa || TER-vas , KAN-to

Kaksisäkeisyys on lauluperinteemme itsestään selvä perusmuoto (joskin suomalaisheimojen keskuudessa esiintyy myös nelisäkeisiä runolaulurakenteita). Näin muodoin runolauluissa esitetään jokin ajatuksellinen kokonaisuus kahdella eri virkkeellä. Jatkaakseni jo aloittamaani runoa, vaikkapa seuraavasti:

UK-koo , VAN-haa || TER-vas , KAN-to
JUU-ma- , LAA ii- || ÄN ii- , KUI-nen

Lyhyen runolaulumme ensimmäinen säe on ns. tasasäe, sillä sanojen ensitavut osuvat napakasti sanojen alkuun. Sanojen luonnnollinen tavupaino ja ns. runopaino sattuvat siis samaan kohtaan. Esimerkkimme toinen säe on puolestaan murrelmasäe, sillä tällä kertaa runojalan nousu ja lasku sijoittuu yhdessä kohtaa eri sanoihin (LAA ii-), samalla kun sanan ensitavu osuu laskuun eli mitan painottomaan vaiheeseen (LAA ii-). Lisäksi yksi sana (”iänikuinen”) ylittää kesuuran.

Tyyliseikoista viis, kuvaamani kaksisäkeisyys yhdistää suomalaiset ja karjalaiset runolaulut saamelaisten joikuun (ja siten lauluperinteittemme yhteisiin uralilaisiin kantamuotoihin), jossa keskeisenä muotoperiaatteena on kahden hieman toisistaan poikkeavan säkeen yhdistäminen iteratiiviseksi säepariksi. Iteratiivisella säeparilla tarkoitetaan sitä, että jälkimmäinen säe jatkaa ensimmäisessä säkeessä esitetyn asian tai ilmiön kuvailua hieman toisin sanoin (”iteroiden” sitä), luoden lauluun kerronnallista syvyyttä eräänlaisen toiston avulla. Tätä tyylikeinoa käyttää runolaulu kaikkialla Itämeren piirissä.

Sanoja voi nelipolvisen trokeen mukaan laaditussa säkeessä olla yhdestä (päät-tä- , mät-tö- || myy-del- , län-sä) seitsemään (kai mä , nyt sen || voin jo , saada). Tämä ilmaisun vaihtelu tuo runoihin runsaasti murrelmasäkeitä, eikä laulu ole niin hakkaavaa, verrattuna siihen että kaiken aikaa olisimme kahdeksantavuisen trokeisen tasasäkeen pauloissa. (Joskin noituessa olen huomannut tasasäkeiden toimivan erittäin hyvin.) Sitä paitsi nelipolviseen trokeemittaan voi oikeaoppisesti mahduttaa jopa yhdeksäntavuisia säkeitä, mikä lisää vaihtelevuutta entisestään.

Murrelmasäkeet sekä sanalla tapahtuva kesuuran ylittäminen luovat kiinnostavia jännitteitä runonlauluun. Itse asiassa ensimmäisessä runojalassa voi olla 2, 3 tai 4 tavua, muissa vain 2. (Lisää tyylittelymahdollisuuksia!) Muita tyypillisiä piirteitä runolaulussamme ovat etnomusikologian emeritusprofessori Timo Leisiön mukaan:

  • sävelmän eteneminen syllabisesti (yksi tavu yhtä säveltä kohti)
  • suurmuotona iteraatio (säkeistöksi jakautumaton pitkä säejono)
  • tekstisäkeen mittainen sävelmäsäe (iteroivana yksikkönä on joko yksi sävelmäsäe tai kaksi toisistaan hyvin vähän eroavaa sävelmäsäettä)
  • metriikan säilyminen samana läpi laulun (teksti pysyy isosyllabisena ja melodia pysyy isometrisenä)
  • melodian päätösformuloiden säilyminen muuttumattomina läpi laulun (kuitenkin niin, että muita melodian kohtia voi muunnella)
  • terssin laajuuden vaihtelu
  • moodien kapeus (vain 3, 4 tai 5 peräkkäistä säveltä)
  • varsinkin kaksisäkeisten laulujen duurimaiset ja mollimaiset sävelet, ilman kytkeytymistä eurooppalaiseen tonaaliseen traditioon
  • kaksisäkeisissä lauluissa tonaalinen keskus on yleensä sama kuin jälkisäkeen päätössävel

(Lista on paikoin melko tekninen, enkä aivan kaikilta osin ole sitä vielä sisäistänyt. Erityisesti terssien ja moodien ymmärtäminen vaatii lisää aiheeseen paneutumista.)

Yhteistä pohjoiseuraasialaisuutta?

Kahdeksantavuisella mitalla etenevää tekstiä on laulettu Pohjois-Euraasiassa hämmästyttävän yhdenmukaisilla melodioilla. Olisiko perinteellä sitten yhteinen alkuperä?

Evenkeillä eli tunguuseilla, Pohjois-Euraasian turkkilaisilla (mm. jakuutit eli sahat), samojedeilla (nenetsit eli jurakit, enetsit, nganasanit, selkupit, sekä nyttemmin jo hiipuneet matorit, juratsit, sekä kamassit), ugreilla (hantit, mansit, unkarilaiset) ja meillä ns. itämerensuomalaisilla kansoilla kahdeksantavuinen mitta liittyy vanhakantaiseen šamanismiin ja myyttejä koskevaan epiikkaan. Näinkin mittavalla ja osin yhtenäisellä alueella vallitseva samankaltaisuus ei välttämättä ole sattumaa. Mittasysteemi on selkeästi hyvin iäkäs, joten olisiko oktosyllabisuudella yhteiset, vuosituhansien takaiset juuret? Voisiko jopa Etelä-Amerikan Tulimaan selk’namien kahdeksantavuisen laulun väittää tyyliltään kantasiperialaiseksi reliktiksi? Ja voisiko mitta kantaa mukanaan yhteistä myyttiainesta?

Ainakin maailman alkuaikoja kuvaava sukeltajamyytti on tuttu itämerensuomalaiselta alueelta Siperian kautta Amerikkaan saakka. Jos myytti on syntynyt vain kerran, kuvaisi se näin ollen yhteistä kulttuuriperintöä vuosituhansien takaa. Volgalaisilla (marit eli niittty- ja vuorimarit, sekä mordvalaiset eli ersät ja mokšat) sukeltajamyytti ei kylläkään ole käytössä, mikä saattaisi johtua indoiranilaisten kansojen vaikutuksesta arojen yli joitakin tuhansia vuosia sitten.

Timo Leisiö on kahdeksantavuisuuden yhteisten juurien suhteen epäilevällä kannalla. Itse en ole kantaani vielä päättänyt, mutta maallikkona ajatus kutkuttaa.

Kahdeksantavuisuuden perintö

Kuten todettua, kahdeksantavuisuus kuuluu myyteistä kertoviin yhteyksiin ja šamanistiseen perinteeseen. Sekä kertovissa että šamanistissa lauluissa epiikan keskeisen hahmon eli lähinnä sankarin tai jumalan sanat ja ajatukset on esitetty kahdeksantavuisella pohjakaavalla, vaikka yhteisön muissa lauluissa käytettäisiinkin jotain aivan toista mittaa (tai toimittaisiin mitatta). Epiikka ja uskomusperinteet ovat saaneet yhden ilmaisumuotonsa kahdeksantavuisuudella myös meillä Itämeren piirissä, ja voidaankin sanoa, että vanhimmat ja tärkeimmät myyttimme sekä šamanistinen perinteemme ovat säilyneet juuri mitan avulla. Kuten Leisiö toteaa tutkimuksessaan ”Kahdeksantavuinen säe pohjoisen Euraasian laulustossa” (1995), ”Tomionjoesta Amurille jumalten viestit ja sankarien ajatukset on valettu lauluiksi kahdeksantavuisella muotilla.

Pohjaltaan oktosyllabinen neliopolvinen trokee saavutti meillä lopulta niin merkittävän aseman, että kalevalamitta juurtui kaikkeen perinteiseen lauluun, ääneen loihtimiseen jne. Tässä mielessä kulttuuripiirimme on pohjoiseuraasialaisittain varsin omaleimainen.

Kuva:
tuntematon runonlaulaja (Thérèse Bonney, 1939)
Historian kuvakokoelma, HK19870106:379

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: