Itämeren alueen pohjoisosissa on viimeisen runsaan tuhannen vuoden ajan toiminut monia vaikutusvaltaisia tahoja, jotka eivät etnisessä mielessä ole olleet ns. itämerensuomalaisia toimijoita. Näistä mainittakoon Ruotsin kuningaskunta, Hansaliitto, Saksalainen ritarikunta ja Liivinmaan ritarikunta, norjalaiset viikinkikuninkaat, sekä nykyisen Venäjän alueella kehittyneet Novgorodin tasavalta, Kiovan Rusj, Moskovan ruhtinaskunta, Moskovan Venäjä, Venäjän keisarikunta, sekä Neuvostoliitto. Nämä näkökulmastamme ulkopuoliset tahot ovat historian saatossa kohdistaneet paikalliskulttuureihimme merkittäviä muutosvaatimuksia. Kursailemattomaan taloudelliseen ja sotilaalliseen vallankäyttöön on usein liittynyt kristillinen lähetystyö, jonka myötä vanhoja etnisiä uskomusperinteitämme on vainottu. (Kaikki ei tietenkään ole ollut pelkkää vääryyttä ja hammasten kiristelyä, sillä varsinkin kaupan saralla ovat ns. itämerensuomalaiset kansat ottaneet omansa.)

Suurvaltojen sekä muiden vahvojen toimijoiden talous- ja turvallisuuspolitiikan myötä erilaiset valtakunnanrajat ovat menneinä vuosisatoina liikkuneet edestakaisin. Tämän vuoksi paikalliset identiteettimme ja etnisyytemme ovat syntyneet, kehittyneet, sekä muuntuneet omaan toimijuuteensa liittyvien vaihtelevien mahdollisuuksien ristiaallokossa. Yksi arkinen esimerkki kulttuureja sekä kieltä läpäisevästä lukemattomien muuttujien vaikutuksesta on suomalaisoletettujen karjalaisoletettuihin kohdistama ryssittely, ja vastaavasti karjalaisoletettujen harjoittama suomalaisoletettujen ruotsittelu. Kyse on siitä, miten kotoperäiset kielimuotomme ovat suurvaltapolitiikan ja tuontiuskontojen välisen kyynisen kilpailun lomassa antaneet molemmalle kansalle täysin samaa juurta olevan, useimmissa käyttöyhteyksissään (varsinkin nykyään) halveksuvan etnonyymin sukua olevan lähinaapurinsa nimittelyyn.

Sekä sanan ruotsi että sanan ryssä taustalla on rusi eli russi. Rusit olivat nykyisen Ruotsin alueelta tulleita viikinkejä, jotka harjoittivat kauppaa ja usein myös asettuivat asumaan muinais-Venäjälle. Aivan alunperin sana kuitenkin palautuu itämerensuomalaiseen väännökseen Uplannin rannikolla sijaitsevan Roslagenin alueen nimestä. Rautakauden kuluessa ruotsit vakiintui suomalaisheimojen keskuudessa tarkoittamaan kaikkia nykyisen Ruotsin alueelta tulleita merenkulkijoita, minkä jälkeen nimitys levisi itäslaavilaisiin murteisiin muodossa rusj. Vähitellen rusit alkoivat käyttää etnonyymiä itsestään, jättäen lopulta nimensä perintönä koko Venäjälle muodossa Rossija. Tähän kaikkeen liittyen, Ruotsin vallan aikaan (eli ajalla 1200-luvun loppu –> 1809) eläneet suomalaisheimoiset alkoivat nimittämään itärajan toisella puolella olevia karjalaisia ryssiksi, ja nämä puolestaan länsinaapureitaan ruotseiksi (nykyään useimmiten muodossa ruočči).

Tämä pieni ja ehkä vähän hölmökin esimerkki osoittaa miten ”suomalaisuus” ja ”karjalaisuus” eivät ole kehittyneet kulttuurisessa umpiossa, täysin ulkomaailmasta ja toisistaan erillään. On samalla mielenkiintoista, miten samanlaisten kolonisoivien prosessien kohteena molemmat kansat ovat olleet.

Karjalaisuutta kaikkialla

Sanan ”karja” alkuperä on pohjoisgermaanin (200–600 jaa) sanassa χarja. Muinaisyläsaksassa (740–1000 jaa) sana oli muodossa hari ja heri, itägermaanisessa gootissa (300–1000 jaa) harjis, muinaisnorjassa (800–1300 jaa) herr, sekä muinaisruotsissa hær (1225–1375 jaa). Sana on muodossa ”karja” vakiintunut Itämeren piirin suomensukuisten väestöryhmien käyttöön ehkäpä rautakauden puolen välin jälkeen, ja sillä on tuolloin tarkoitettu lähinnä ”sotajoukkoa”.

Kun Vuoksen rantamille sitten syntyi rautakauden lopulla idemmäs siirtyneiden hämäläisten ja alueella jo asuvien, ehkäpä merjalaisen kielihaaran jotain kielimuotoa puhuneiden ihmisten kansoittama kauppapaikka ja sotilaallinen tukikohta, sai se varsin ymmärrettävästi nimen ”Karjala”, siis kirjaimellisesti ”sotajoukon paikka” (eli tukikohta). Paikan kukoistaessa ja käynnistäessä alueella niin kulttuurisen kuin kielellisenkin murroksen, saivat seutukunnan asukkaat etnonyymin karjalainen. Aikanaan paikan nimi muuntui slaavilaisten suussa muotoon Korela, ja sellaisena tunnemme sen mm. 1200-luvun kronikoissa. Myöhemmin Korelan kaupunki sai nimekseen Käkisalmi.

Muinaiskarjalaisen kulttuurin ja kielen länteen sekä luoteeseen kurottaneen vaikutusalueen piirissä käynnistyi savolaismurteiden kehitys. Huolimatta muinaiskarjalaisesta kielitaustastaan, savolaismurteet pitävät sisällään myös muinaislänsisuomen hämäläismurteiden vanhaa substraattivaikutusta. Idempänä muinaiskarjalaisuus johti inkerikkojen kansan ja kielen kehittymiseen. (Tässä kohtaa on hyvä muistaa, että kielitieteen näkökulmasta maamme itärajan molemmin puolin vallitsee vanhastaan huikea murrejatkumo, jonka laidoilla olevat puheenparret ovat suhteessa toisiinsa selkeästi eri kieliä, mutta jonka sisällä on suuria samankaltaisuuksia lähialueelta toiselle kuljettaessa.)

Muinaiskarjalan kieli vaikutti vuoden 1100 jaa. tienoilla Peräpohjolaan ja Länsi-Lappiin asti, tuoden alueelle paitsi ihmisiä ja kulttuurivaikutteita, myös persoonapronominit mie ja sie. Peräpohjolaismurteissa onkin selkeä karjalainen osajuuri.

Voidaan hieman yleistäen sanoa, että karjalaisuus, savolaisuus, hämäläisyys, kainulaisuus (eli pohjalaisuus), kainuulaisuus ja lappilaisuus ovat syntyneet toisistaan, ja ajan myötä toisiinsa vaikuttaen olleet muovaamassa näitä etnisiä alueita sellaisiksi kuin mitä ne myöhemmiltä ajoilta tunnemme. Kyse on ollut monensuuntaisesta dynaamisesta vuorovaikutuksesta, missä eri alueet ovat vuorollaan olleet vaikutteita antamassa. Kun esimerkiksi Pohjanmaan rannikon, Peräpohjolan sekä Tornionlaakson ”itämerensuomalaisesta” asuttamisvaiheesta vastannut muinaislänsisuomalainen ekspansiovaihe hiipui 1000-luvulle tultaessa, tuli osaltaan saman ilmiön kautta (eli muinaislänsisuomalaisia kielimuotoja puhuneiden väestöjen itäisten asutusliikkeiden kautta) kehkeytyneen muinaiskarjalaisen kulttuuripiirin vuoro vaikuttaa ympäri maata 1100-luvulla. Karjalaisuuden toinen vahva vaikutus tulisi suomalaisalueilla ajoittumaan 1500-luvulle.

Ei ihme, että suomessa on paljon ”Karjala” -paikannimiä. Nämä nimet kuvastavat muinaiskarjalaisen ja karjalaisen kulttuurivaikutuksen laajuutta maassamme. Eniten Karjala -paikannimiä on Savossa, Kainuussa, Pohjois-Pohjanmaalla ja Lapissa. Samoilta seuduilta löytyy vanhastaan paljon myös sukunimeä Karjalainen. Kyse on ao. alueille historian saatossa saapuneille karjalaisille annetuista nimistä, eikä välttämättä aina karjalaisten itsensä toimesta. Toisin sanoen uusilla asuinalueilla jo aiemmin eläneet ovat muuntaneet etnonyymistä ”karjalainen” tulokasperheille sukunimiä, jotka ovat sitten jääneet käyttöön. Myös kauempana Venäjällä on paljon karjala-sanaan palautuvia paikannimiä ja sukunimiä. (Aina kyse ei ole ollut karjalaisväestön vaikutuksesta, vaan siitä että venäläiset ovat samaistaneet alueen muut ”itämerensuomalaiset” lännempänä asuviin karjalaisiin.)

Viime sotiin liittyvää siirtokarjalaisten asuttamista ei tietenkään voi tässä yhteydessä unohtaa. Epäterveitä muotoja saaneen kansallismielisyyden, yhtenäiskulttuurivimman, sekä suoranaisen rasismin vuoksi lukemattomat siirtokarjalaiset lapsineen saivat osakseen herkeämätöntä ryssittelyä ja paheksuntaa. Tämä liittyi ja osaltaan johti siirtokarjalaisten kotoperäisen kulttuurin vaientamiseen. Toisaalta siirtokarjalaisuuden myötä hyvin monella suomalaisoletetulla – noin miljoonalla meistä – on erinomaisen läheiset sukujuuret Karjalaan ja karjalaisuuteen.

Skandinaavisuutta siellä sun täällä

Nykyisen Ruotsin alueelta lähteneet idänreittiä kulkeneet viikingit eli varjagit (rusit) perustivat Olhavanjoen varteen Laatokan eteläpuolelle 700-luvulla Rurikinlinnan eli alkuperäiseltä nimeltään Hólmgarðrin. Kyseessä oli vanhastaan vilkas kauppapaikka, missä jo satojen vuosien ajan olivat sekä skandinaavit että itämerensuomalaiset heimot kohdanneet toisensa. Varjagit ottivat uuden linnan myötä itselleen veronkanto-oikeuden, mitä vastaan sekä suomalais-ugrilaiset että slaavilaiset heimot kapinoivat ahkerasti. Kapinaliike johti vähitellen itsehallinnon perustamiseen, mutta sisäisten erimielisyyksien vuoksi holmgårdilainen sekaväestö kutsui vuonna 862 kolme maineikasta varjagiveljestä, Rurikin, Sineuksen ja Truvorin hallitsijoikseen. Muiden veljien kuollessa, jäi Rurik alueen hallitsijaksi.

Hólmgarðr tulisi olemaan varsin pitkään varjagien pakopaikka levottomuuksien iskiessä nykyisen Venäjän alueella. Kaupungin yhteyksiä ja merkitystä kuvastaa mm. se miten siellä tulisi hetkellisesti eri aikoina asumaan peräti neljä norjalaista kuningasta.

Saagojen mukaan Hólmgarðr toimi ”kaupunkien valtakunnan” hallinnollisena keskuksena. Valtakuntaan laskettiin kuuluvaksi likeiset Ljubša- ja Laatokanlinna eli Aldeigjuborg, sekä viikinkien eli rusien idäntien varrella nykyisessä Ukrainassa sijaitseva Kiova, jonka merkitys aikaa myöten kasvoi suuresti. Valtakuntaa asuttivat etupäässä suomalais-ugrilaiset ja slaavilaiset heimot, sekä eräät turkinsukuiset kansat. Skandinaaviset rusit olivat kuitenkin alkuun valtaeliittiä, sillä he hallinnoivat tärkeimpiä kauppapaikkoja ja niille johtavia vesireittejä. Kuten todettua, suomalais-ugrilaiset ja slaavit kapinoivat russien veroja vastaan, mikä johti joihinkin itsenäisiin linnoihin ja seutukuntiin. Suomalais-ugrilaiset ja slaavit kuitenkin myös taistelivat keskenään siinä määrin, että ruseja tarvittiin tuomaan rauha. Juuri tähän liittyy em. Rurikin saapuminen Hólmgarðriin.

Aldeigjuborg (Laatokanlinna) perustettiin Hólmgarðrin likelle 700-luvun puolivälissä varjagien siirtokunnaksi. Paikka oli yksi Itä-Euroopan tärkeimmistä kauppapaikoista, kunnes vuonna 997 norjalainen viikinki Eerik Haakoninpoika (norj. Eirik Håkonsson) tuhosi sen. Edeltävän 150 vuoden ajan oli russien hallintoeliitti vähitellen sekoittunut paikallisten väestöjen kanssa, ja itämerensuomalaisten sekä slaavien rooli kasvanut. Tähän yleiseen kehitykseen liittyy myös Laatokanlinnan siirtyminen Novgorodin aluskaupungiksi, sekä ylipäätään Novgorodin vallan kasvu osana esiin nousevaa Kiovan Rusj -valtakuntaa.

Kaikki edellä mainittu huomioiden ei ihme, jos Luoteis-Venäjän vahva skandinaavisuus on rautakauden lopulla vaikuttanut jossain määrin myös merjalaisuuden ja sitä kautta myöhemmän karjalaisuuden kehittymiseen sekä luonteeseen. Alue on ollut kulttuurien ja ihmisten sulatusuuni, eikä yksikään etninen ryhmä ole voinut välttyä mitä moninaisimpien vaikutteiden saamiselta.

Kun yhtenäistynyt Ruotsin kuningaskunta 1200-luvulta eteenpäin sitten valloittaa nykyisen Suomen eli ”Itämaan” rannikkoalueita oman vaikutusvaltansa alaisuuteen, saavat suomalais- ja hämäläisheimotkin runsaasti läntisiä vaikutteita. Vaikutus on suurinta eliitin ja kauppiaiden keskuudessa kaupan sekä hallinnon keskuksissa, mutta ei kansankulttuurikaan ole millään lailla ollut eristyksissä uusilta tuulilta.

Suomalaisia, hämäläisiä ja savolaisia

Maamme itäiset osat olivat jo rautakauden puolesta välistä alkaen muinaislänsisuomen hämäläismurteita puhuneiden väestöjen yksi liikesuunta. Voimme olettaa, että asutus oli alkuun vain tietyille alueille keskittynyttä, laajempien korpimaitten ollessa kantasaamenkielisten väestöjen asuttamaa. Onpa Järvi-Suomessa ja nykyisen Pohjois-Savon lakeuksilla voinut kantasaamelaisten ohella liikkua myös viimeisiä paleojärvimaan puhujia, eli heti jääkauden jälkeen maahamme saapuneitten pioneeriasuttajien kaukaisia jälkeläisiä. Saamelaisten ja (olletinkin pienten) paleojärvimaanpuhujaryhmien lisäksi seudulla on saattanut elää myös nykyisen Suomen alueelle kaikkein ensimmäisenä suomalais-ugrilaisista väestöistä ehtineitten, tutkimuksessa tuntemattomaksi jääneiden ihmisten jälkeläisiä. Heistä on ainoastaan spekulatiivisia kielitieteellisiä ja arkeologisia havaintoja, mihin liittyen joissain lähteissä puhutaan ”tekstiilikeraamikkojen länsiuralilaisesta x-kielestä”. Oleellista on muistaa, että puhuttiin sitten karjalaisesta kansasta tai myöhempien aikojen savolaisesta heimosta, eivät niihin johtaneet asutushistorialliset ja sosiaaliset prosessit ole missään kohtaa tapahtuneet tyhjiössä.

Tämä koskee luonnollisesti muitakin omiksi kansoikseen tai heimoikseen ajan saatossa eriytyneitä Itämeren piirin väestöjä. Kun esimerkiksi kantasuomea puhuneet saapuivat Varsinais-Suomen alueelle Viron suunnalta pronssikauden lopulla eli viimeistään noin 500 eaa., asui alueella jo entuudestaan kantagermaaninkielistä väkeä. Kun myöhäiskantasuomea puhunut väki sitten liikkui Pohjanlahden rannikkoa pitkin hieman ylemmäs joskus 100–200 jaa., kohtasivat he varsin todennäköisesti saamelaisia kielimuotoja puhunutta väestöä. Ja edelleen, kun samaiset myöhäiskantasuomen puhujat siirtyivät noin 300 jaa. mm. Kokemäenjokea pitkin sisämaahan eli Hämeeseen, on vastassa ollut täydellä varmuudella keskikantasaamelaisia kielimuotoja puhunut väki. Nämä väestöliikkeet yhdessä edustavat suomalaisten, kainulaisten (eli pohjalaisten), sekä hämäläisten heimojen syntyvaiheita.

Sanoilla saame, saami, saamelainen, sápmi, sekä häme ja hämäläinen on yhteinen etymologinen tausta. Hämeen nimi ja etnonyymi hämäläinen on nimittäin johdettu hämä-vartalosta, jonka vastine saamessa on *šämä. Saamelaisten omakielinen nimitys itselleen (endonyymi) eli sápmelaš onkin hämäläinen-sanan tarkka vastine. Yhtäläisyydessä ei välttämättä ole kyse siitä, että myöhäiskantasuomea puhuneet tulokkaat olisivat omaksuneet Hämeessä saamelaisilta itselleen heimonimen, vaan mahdollisesti siitä, että hämä- ja *šämä-sanojen alkuperä sekä merkitys ovat jo itämerensuomalaisten kielten ja saamelaiskielten yhteisen kantakielen loppuaikoina joskus 3.500 vuotta sitten ollut sama. (Joku aihetta tunteva ammattilainen voi korjata, jos olen väärässä.) Tulokkaiden vasta Hämeessä omaksuman etnonyymin puolesta puhuu sen sijaan itse Hämeen nimi. Jos sana olisi ollut jo vuosituhansia käytössä, eikö muuallekin olisi vakiintunut ”häme”- ja ”*šämä” -vartaloisia heimoalueita? (Ehkä näin onkin, enkä vain tiedä asiaa?)

Oli miten oli, edetessämme rautakauden loppupuolelle, voimme itään jatkaneen muinaislänsisuomalaisen väestöliikkeen myötä puhua ”idän hämäläisistä” (erotuksena itähämäläisistä Hämeen itäosissa) nykyisten Kymenlaakson, Etelä-Karjalan ja Etelä-Savon alueilla. Sen sijaan Pohjois-Savo ja Pohjois-Karjala ovat vielä tässä vaiheessa miltei yksinomaan saamelaisten ja muita reittejä paljon aikaisemmin näille seudulle saapuneiden suomalais-ugrilaisten elinaluetta. Sama koskee Kainuuta, sekä Laatokan ja Vienan Karjalaa. Älkäämme unohtako myöskään aiemmin mainitsemiani paleojärvimaanpuhujia, jotka eivät geneettisesti tai kielellisesti ole suomalais-ugrilaisille mitään sukua, mutta jotka vielä tässä vaiheessa ovat saattaneet olla osa itäisemmän Suomen ikivanhaa väestöpohjaa. He jättäisivät jälkeensä yhä nykyäänkin tuntemiamme paikannimiä, kuten Saimaa, Päijänne ja Koli.

Kohti savolaisuutta

Ajan myötä elinkeinoissa tapahtui jännittäviä muutoksia, sillä kaskeamisen alkuvaiheet nykyisen Etelä-Savon alueella on ajoitettu noin 700-luvulle. Kaskikulttuurin mahdollisti idän suunnalta saapuneen, tyystin uuden viljalajikkeen eli korpirukiin (myös nimellä juureisruis) käyttöönotto. Satoisa korpiruis menestyi happamassa kuusikkokaskessa, ja se mahdollisti ns. huuhtakasken, eli uudisraivauksen havumetsäiseen vaaramaisemaan. Tämä ns. kaskiruis oli satoisa, sillä yhdestä jyvästä saattoi versota jopa kymmeniä korsia. Kaiken lisäksi kaskiruis kesti ruskearuostetta ja lumihometta hyvin, ollen puituna ja kuivattuna riihessä hyvin säilyvää. Kaskiruis säilytti myös itävyytensä vuosien ajan.

Muinaiskarjalan noustessa loistoonsa Korelan eli Käkisalmen suunnalla noin 1100 jaa (ja rusien perustaessa kaupan keskuksia sekä linnoja moniin eri paikkoihin Luoteis-Venäjällä), oli eräs toinenkin merkittävä keskus hahmottumassa sijoilleen. Mikkelin seudulle oli nimittäin jo kauan aikaisemmin muodostunut ”idän hämäläisten” vakituista taloasutusta, jonka ajan myötä koheneva vauraus perustui kaskeamiseen sekä vilkkaaseen kauppaan. Arkeologisia kaivauksia seudulla on tehty muun muassa Tuukkalan, Visulahden, Orijärven ja Kenkäveron rautakautisilla asuinpaikoilla. Rautakautisia linnavuoria alueella taas ovat Sairilan, Otavan, Vatilan ja Otralan linnavuoret. Linnavuorten määrä heijastelee rautakauden lopun levottomuuksia, joihin kuului ennen kaikkea kamppailu itä-länsi-suuntaisen kaupan hallinnasta ja siihen liittyvästä verotuksesta.

Savo esiintyy historian lehdillä ensi kerran vuonna 1323, kun Pähkinäsaaren rauhankirjassa Ruotsin valtakuntaan liitetään Ayräpään ja Jääsken kihlakunnat, sekä ennen kaikkea Sawolaks eli Sauolaks. Nimi juontuu Savilahden pitäjästä, jonka keskuspaikka oli nykyisen Mikkelin Savilahti.

Ennen Pähkinäsaaren rauhaan johtaneita sotia Ruotsin kuningaskunta oli ollut Itämaan itäosissa siinä määrin heikko, että Savilahti oli ollut Novgorodin hallitseman Karjalan yksi kihlakunta eli pogosta. Saatuaan alueen haltuunsa, Ruotsin kuningaskunta jatkoi samaa nimitysmallia parisataa vuotta, kutsuen Savilahtea byrokraattisen suoraviivaisesti ”Ruotsin Karjalaan” kuuluvaksi alueeksi. Sen sijaan alueen paikalliset asukkaat ”karjalaisista” puhuessaan tarkoittivat ”rajantakaisia karjalaisia”, eli savilahtelaisten oma identiteetti oli kaiken aikaa jotain aivan muuta kuin karjalaisuutta. Tämä siitäkin huolimatta, että seudun puheenparsi juontui muinaiskarjalan kielestä. Muu kulttuuri kun oli enemmän velkaa jo ammoin seudulle saapuneille hämäläisille.

Pähkinäsaaren rauhan vakiinnuttaessa Ruotsin ja Novgorodin välisen rajan ja antaessa eri suunnista tuleville kauppiaille vapaan kulun, kokivat savilahtelaiset uudisasutuksen muille alueille mahdolliseksi. Pontimena liikehdinnälle oli vakiintuvan rajankäynnin ja hetkellisen rauhan lisäksi myös savilahtelaisten väestönkasvu. Niinpä Savilahden hallintopitäjästä eli Sawolaxista lähti 1300-luvulta eteenpäin suku toisensa jälkeen kohti Itä-Suomen vaaroja. Lähtöpaikkansa mukaan heitä ruvettiin kutsumaan ”savolaisiksi”. Myöhemmin 1400-luvulla savolaisia ajoi uusille eräalueille kruunun kiristyvä verotus, sekä suositus asuttaa suojattomaksi koettua itärajaa.

Savolainen heimoidentiteetti on näin ollen monelle suunnalle velkaa. Kielellisesti taustalla on lähinnä muinaiskarjala, tärkeimpien esihistoriallisten ja historiallisten elinkeinojen ollessa pyynti ja kalastus, sekä idän suunnalta rautakauden jälkimmäisellä puoliskolla saapuneen kaskirukiin kasvatus. Kaikki nämä elinkeinot ovat olleet korpimailla mahdollisia. Savolaisten erillisyyttä niin hämäläisyydestä kuin karjalaisuudesta tehostivat 1300-luvulla kahden keskenään kilpailevan vallan toimet, niin sotien kuin rauhansopimusten muodossa. Novgorod kävi sotaa länttä päin vahvasti karjalaisvoimin, mihin Ruotsi vastasi varsinaishämäläisistä ja ”idän hämäläisperäisistä” koostuvilla joukoillaan. Lopulta Ruotsin kruunu nimesi Savon omaksi hallintopitäjäkseen, mikä antoi ”savilahtelaiselle” itsellisyydelle virallisemmankin leiman. Toki näitä keskiajan melskeitä oli edeltänyt jo vuosisatainen ja siten yhä omaleimaisemmaksi kehittyvä paikallisuus varsinkin Saimaan rantamilla.

Ehkä tunnetuin savolaisuuden piirre on ollut toistuvaa liikkumista suosiva, alati uusien kaskimaiden haeskelu. Varsinkin pohjoiseen ja koilliseen kuljettaessa jatkuva tukeutuminen korpeen ilman selkeitä kyläkeskittymiä on muokannut savolaista kulttuuria suuresti. Sosiaalinen maisema on luotu sukukeskeisistä talousyksiköistä, joiden menestymisen edellytys on ollut todellista valtaa pitävien luonnonväkien suopeus sekä maailmassa rajalliseksi käsitetyn lykyn (onnen) turvaaminen omille. Tätä tarvetta hallitsemaan kehittyi ns. tietäjälaitos savolaisten keskuudessa huippuunsa. Onkin niin, että Savosta on kerätty enemmän loitsuaineistoa kuin mistään muualta maailmassa. Taustalla lymyää varsinaishämäläinen, aikanaan hyvin tallennettu ja niin ikään mittava metsästystaikuus.

Savolaisia siirtyi 1500-luvun lopulla jopa Ruotsiin, minne syntyi ns. Vermlannin metsäsuomalainen asutus. Muuttoliikkeessä oli kyse kruunun omista tarpeista, sillä Ruotsin valtakunnan suorittaessa emämaassaan maailman ensimmäisen väestönlaskennan, huomattiin kaikkien kauhuksi, että väkeä ei ollut likimainkaan niin paljon kuin oli luultu. Tilannetta korjaamaan houkuteltiin Savosta Ruotsiin (lähinnä Norjan vastaiselle rajaseudulle) tarmokasta ja ilman hidastelua sikiävää kaskiväkeä. Kaikki sujui hyvin, kunnes kantaväestö alkoi nurisemaan ”metsäsuomalaisten” liiasta kaskeamisesta ja kruunun omaisuudeksi miellettyjen hirvieläinten jatkuvasta pyynnistä. Syynä epäluuloon oli myös Vermlannin savolaisten uskonto, sillä loitsujaan luettelevia tulokkaita pidettiin vaarallisina noitina.

Eipä aikaakaan kun ”suomalaisongelmaa” alettiin silotella houkuttelemalla Vermlannin savolaisia Pohjois-Amerikkaan, suurvallaksi ryhtyneen Ruotsin Nya Sverige -siirtokuntaan (lat. Nova Svecia), joka oli perustettu Delawarejoen ja Delawarenlahden molemmin puolin vuonna 1638.

Siirtokunnan hallinto ja sosiaalinen eliitti koostui Ruotsin kantaväestöön kuuluvista upseereista perheineen, kun taas varsinaista työtä tekevää kansaa edustivat etupäässä Vermlannin savolaiset. Kun metsistä kautta aikain eläneet tulokkaat näkivät Delawaren luonnonrikkaudet, oli sopeutuminen nopeaa ja vaivatonta. Savolaiset ryhtyivät metsästämään ja kalastamaan, rakentamaan hirsitupiaan, keräämään marjoja, sekä kaskeamaan. Alueen alkuperäiskansaa olivat munseet, unamit ja unalactigot, jotka yhdessä muodostivat väkirikkaan lenapeiden (”todelliset ihmiset”) algonquinkielisen kansan. Uuden Ruotsin savolaiset tulivat erinomaisesti toimeen samankaltaiset elämäntavat jakavien lenapeiden kanssa, eivätkä siirtokunnan lyhyen olemassa olon aikana kahnauksia aiheuttaneet muut kuin lähinnä oma virkaeliitti ja toisten siirtokuntien valtapyrkimykset.

Uuden Ruotsin oma virkaeliitti oli savolaisten niskassa jopa siinä määrin, että lenapet tuhansine liittolaisineen uhkasivat eräässä vaiheessa siirtokunnan silmäätekeviä täysimittaisella rajasodalla, ellei savolaisten annettaisi elää omalla tavallaan, ja ellei heihin kohdistettuja syytteitä sekä rangaistusvaatimuksia peruttaisi. Tämä savolaiset Karibian suolakaivoksilta pelastanut alkuperäisväestön uhkaus oli seurausta niinkin arkisesta asiasta kuin mustikan poiminta. Savolaiset näet olivat pitäneet itsestään selvänä, että marjoja saivat kerätä kaikki halukkaat, antaen siten myös lenapeiden liikkua siirtokunnan alueella mustikassa. Jostain syystä tämä oli siirtokunnan ylimmälle hallinnolle liikaa. Tällainen umpimielisyys on joidenkin tutkijoiden mukaan ollut johtaa koko itärannikon eurooppalaisväestön tuhonneeseen ”marjanpoimintasotaan”. Pirteissään tilannetta pohtivat savolaisperheet tuskin itse tiesivät keikkuvansa historian saranoilla niin väkevästi mitä tosiasiassa tekivät.

Mainittakoon sekin, että Uuden Ruotsin savolaisperäinen siirtokansa on ollut esimerkkinä Pohjois-Amerikkaa kolonisoineelle keskieurooppalaiselle pioneeriväestölle mitä tulee eränkäyntitaitoihin ja rakennustekniikoihin. Itse asiassa savolaisen hirsisalvostekniikan eivät omaksuneet ainoastaan eurooppalainen rajaseudun väki vaan myös lenapet. Savolaissiirtolaisia ja alkuperäisväestöä yhdistänyt saunomiskulttuuri jäi Delawaressa sentään yksinomaan näiden kahden metsäkansan harteille.

Mutta palatkaamme Savoon eli Savilahden suurpitäjään. 1400- ja 1500-luvuilla sodat ja rajariidat Ruotsin sekä Novgorodin tasavallan välillä laantuivat. Olavinlinna rakennetiin suojaamaan Savoa idästä uhkaavilta hyökkäyksiltä, ja suurpitäjän oloja vakiinnutettiin perustamalla Juvan ja Kuopion kirkkopitäjät. Näiden kirkkopitäjien rinnalla oli viisi hallintopitäjää eli Pellosniemi, Juva, Vesulahti eli Visulahti, Rantasalmi, sekä Sääminki. Mikkeli sai nimensä, ja Novgorodin valtaa rajan toisella puolella jatkoi Moskovan Venäjä.

Näiden kahden vuosisadan aikana savolaisia asettui nykyisen Pohjois-Savon eräalueille eli lapinmaihin runsain mitoin. Myös Pohjois-Karjalan alueelle oli liikennettä, sillä viralliset valtakunnanrajat olivat korvessa kaukana mielistä, eikä niitä olisi kukaan muutenkaan osannut varmuudella maisemaan vetää. Se tiedetään, että vuonna 1541 vain kuutisen prosenttia Pohjois-Savon taloista maksoi veroa kruunulle. Tähän vapautta kaipaavien metsäläisten joukkoon on lukeutunut myös oman suoran äitilinjani Kiuruveden seudulle päätyneet esivanhemmat. Mutta mistä osa heidän esivanhemmistaan oikein tuli?

Nykyisen Varkauden seutu mainitaan ensimmäisen kerran Pähkinäsaaren rauhaan liittyvissä dokumenteissa. Tietojen perusteella läheisen Sithin (eli nykyisen Siitinselän) rannalla sijainnut saamelaisten talvikylä oli rauhan yksi rajamerkki. Sithi on saanut nimensä saamenkielisestä siidasta, joka tarkoittaa juurikin saamelaisten perinteistä talvikylää. Vain noin 5 km päässä Siitistä sijaitsee niin ikään vanhaan saamelaisasutukseen liittyvä Lapinmäki. Ainakin osa Kiuruveden sukuhaarastani on 1500-luvun alussa lähtenyt liikkeelle tältä samaiselta Varkauden Lapinmäeltä. Pähkinäsaaren rauhan ja kaukaisten esivanhempieni lähdön välissä on Varkauden seudulla 1400-luvun kuluessa näin ollen tapahtunut vähintäänkin osittainen väestönvaihto saamelaisista savolaisiin. Varkauden nimi ei kuitenkaan juonnu tästä maahan liittyien omistusolojen ja väestöpohjan muutoksesta paikkakunnalla, vaan saamenkielisestä sanasta vyörkä, joka tarkoittaa ”kätköpaikkaa”. (Myös muita etymologisia selityksiä Varkaus-nimelle on aikojen saatossa annettu.)

Lopuksi

Jos olisin käsitellyt tässä kirjoituksessa hieman tarkemmin kaikkia suomalaisheimoja sekä lisäksi karjalaisuuden moninaisuutta, olisi tekstistä tullut aivan liian pitkä. Halusinkin kiinnittää lukijan huomion lähinnä savolaisuuden alkuperään ja savolaisen heimoidentiteetin kehittymiseen. Tavalla, joka edes jossain määrin huomioisi tapahtumia säädelleen laajemman kulttuurimaiseman.

Kuva:
Kaskea vierretään Maaningan Tuovilanlahdella (Ahti Rytkönen, 1928)
CC BY 4.0
Museoviraston kuva-arkisto (813884)

Ota osaa keskusteluun

1 kommentti

  1. Tajuttoman mielenkiintoista tekstiä! Just näit asioit on tullu pohdittuu viimeaikoin paljo. Esivanhempien liikkeet ja liikehdintä nimittäin kiinnostaa hervottomasti. Ollaa me vaa melkone koktaili, joka on sekotettu eri heimoista ja kansoista. Se on miust hienoa!

    Täs oli paljo uutta. Erityisest just savolaisii liittyen. Tuo ”marjanpoimintasota” on ollu miult ihan täydellises hämäräs. Kiitos tästä(kin).

    Tykkää

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: