SAMMENLUOLA

    Maailman luominen tapahtui myyttisenä alkuaikana ennen ihmistä. Luomistyöstä vastasivat jumalat, jotka sittemmin ovat pysyneet ihmisen jokapäiväisestä elämästä enimmäkseen varsin etäällä. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö näiden jumalten perimmäinen luonto koskettaisi meitä edelleen, varsinkin maailmassamme esiintyvien eri väkien kautta.

    Luojajumalia lähempänä arkeamme ovat kantavanhempamme karhun ja muiden esivanhempiemme vaikutus, sekä meitä ympäröivän luonnon muodostamat jokapäiväiset ihmeet ja haasteet henkineen sekä väkineen. Kaikilla asioilla on kuitenkin syntynsä, joka kertoo jotain kyseisen ilmiön perimmäisestä luonteesta ja alkuperästä. Tuntemalla asioiden synnyt, kyseiset asiat jäsentyvät osaksi kokemuspiiriämme ymmärrettävämmällä tavalla kuin muutoin olisi. Synnyt tuntemalla voimme yrittää myös vaikuttaa elinoloihimme.

    Tietämällä maailman synnyn, voimme siitä laulamalla uudistaa monia elämänpiiriimme kuuluvia asioita. Seuraavaksi esittelen maailman synnyn myyttiemme vanhakantaisimpia piirteitä korostavan tulkinnan kautta. Samalla kuvailen sukeltaja- sekä alkulintumyyttien asemaa perinteessämme.

Sukeltajamyytti

    Sukeltajamyytti on Euraasian pohjoisosissa ja Pohjois-Amerikassa hyvin laajalla yhtenäisellä alueella tunnettu kertomus siitä miten kiinteä kuiva maa sai alkunsa. Myytin mukaan aikojen alussa oli vain vettä, mutta sitten jokin nisäkäs, matelija, lintu tai henkiolento sukelsi tämän rannattoman alkumeren pohjaan, ja tavalla tai toisella nosti sieltä mutaa yhteen suureen kasaan, niin että sen ylin osa ulottui lopulta veden pinnan yläpuolelle.

    Eräät tutkijat (katso esim. Vladimir Napolskikh, ”The Earth-Diver Myth in Northern Eurasia and North America – Twenty Years Later”) ovat jäljittäneet myytin vanhimman alkumuodon (ns. Earth-Diver Myth) paleoliittiselle kivikaudelle Pohjois-Aasiaan. Tämä varhaisin myyttikerrostuma kuvaa eri olentojen peräjälkeen epäonnistuvia sukelluksia maan nostamiseksi ja kasaamiseksi, kunnes viimein yksi niistä onnistuu tehtävässä erityisten taikavoimiensa ansiosta. Sukeltavien olentojen tarkempi kuvaus ei ole ollut kertomuksen vakiintunein osa, ja sukeltajia ovatkin voineet olla nisäkkäät, linnut, tai matelijat kuten kilpikonna. Sukeltajamyytin ikivanha muoto on säilynyt erityisen hyvin Pohjois-Amerikassa, missä siitä on kehittynyt useita erilaisia variaatioita. Joissakin niistä tehtävässään onnistuva sukeltaja on hyönteinen.

    Euraasian puolella sukeltajamyytti kehittyi korostamaan lintujen asemaa. Sukeltajalintumyytin (Diving Bird Myth eli DBM) varhaisin versio tuntuu korostavan sukellusta viimeisenä yrittävän linnun suhteellista heikkoutta. Tarinoissa tehtävään yleensä ensimmäiseksi ryhtyy vanttera kuikka (Gavia arctica), joka kuitenkin voimistaan huolimatta epäonnistuu. Viimein tehtävää yrittää jokin sorsalintu (Anatidae) tai uikku (Podicipedidae), harvemmin hanhi (Anserinae) tai joutsen (Cygnus). Lintu onnistuu, ja kuiva maa saa vähitellen muotonsa.

    On pohdittu mm. sitä miksi kuikka epäonnistuu tehtävässään, mutta vaikkapa sorsa on menestyksekäs. Yksi selitys saattaa piillä siinä, että salaperäinen kuikka olisi myytin alkusijoilla Siperiassa yhdistetty pohjoista kohti virtaavien jokisuiden ja alajuoksujen eläimistöön, ja siten se olisi yhdistetty myös aliseen maailmaan. (Tällä ajattelulla lienee yhteys siihenkin, että kuikka koetaan ns. itämerensuomalaisessa perinteessämme aliseen matkaavalle noidalle erityisen soveliaaksi apuolennoksi.) Sen sijaan sorsat, uikut, hanhet ja joutsenet olisi koettu yläjuoksun ja etelän olennoiksi, ja tämän myötä myös ylisiin henkivoimiin yhteydessä oleviksi linnuiksi. Niiden kytkös yliseen väkeen olisi mahdollistanut niille maan nostamisen alkumeren pohjasta ylöspäin. Mielestäni ajatus on intuition tasolla varsin uskottava. Tämä kosmogoninen eri lintulajien ominaispiirteitä kuvaava malli on säilynyt hienovaraisin tavoin myös meidän perinteissämme. (Kosmogonialla tarkoitetaan yleisesti mitä tahansa käsitystä, joka käsittelee maailmankaikkeuden alkuperää tai syntyä. Sanalla voidaan viitata myös luomistaruihin.)

    Sukeltajalintumyytin vanhin muoto on kaiketi kehittynyt noin 7.000–6.000 vuotta sitten Keski- ja Länsi-Siperian eteläosissa, varhaiskantauralia ja toisaalta jukagiirilaisia varhaiskantakieliä puhuneiden ihmisten keskuudessa. Myytti on varmaankin ollut tuttu myös monille tunguusikielisten nykyväestöjen esivanhemmille. (Tunguusikielillä on nykyään noin 75.000 puhujaa Pohjois-Kiinassa, Mongoliassa ja Siperian itäosissa, Obin ja Jenisein seudulta Ohotanmerelle asti. Tunguusikieliä ovat evenki, eveeni, negidaali, orotšeni, naanai, orokki, ultša, udege, orotši, mantšu, hibe, sekä 1600-luvun puolivälissä sammunut džurtšen.) Monien uralilaisia kieliä puhuneiden väestöjen liikkuessa kivikauden lopulla ja pronssikauden alussa lännemmäksi, on sukeltajalintumyytti sitten levinnyt myös Keski- ja Pohjois-Venäjälle, sekä muualle Koillis- ja Itä-Eurooppaan.

    Suomalaisheimojen ja karjalaisväestöjen keskuudessa sukeltajalintumyytti edustaa luomistarujemme vanhinta ainesta. Se säilyi historiallisiin muistiinpanoihin tallennettavalla tavalla etupäässä Itä-Suomessa sekä karjalaisalueilla.

    Suomalaisheimoisten keskuudessa maailmansyntymyytin sukeltaja on kala, lintu, tai vaihtoehtoisesti maata suussaan kuljettava jumal- tai ihmishahmoinen olento. Karjalaisalueella sukeltaja on yleensä aina lintu. Itämeren eteläpuolella tunnetaan myös versio, missä ihmis- tai jumalhahmoinen olento kuljettaa maata käsissään. Käytännössä sukeltajalintumyytistä on uralilaisella alueella tavattomasti eri muotoja, ja varsinkin Baltian alueella ja Etelä-Venäjällä ne ovat myöhemmin sekoittuneet kristillisvaikutteiseen kansanuskoon.

Itämerensuomalainen maailman synty

    Aikana ennen maailman syntyä oli vain rannaton Sara– tai Sarajas-niminen alkumeri. (Noin 8.000 vuotta sitten puhutussa kantauralissa suurta järveä tai merta tarkoittava sana on rekonstruoivan kielitieteen perusteella ollut sara.) Sara mainitaan (muussa kuin saraheinää tarkoittavassa merkityksessä) vanhoissa runoissa siellä sun täällä. Alla esimerkki Kainuun Kellovaarasta.

…Mäne hauviksi merehe,
siijaksi saran alaha…
(SKVR I2, 957)

    Mistä sitten alkumeri on peräisin? Tulen syntyä kuvaava pohjoissavolainen runo vastaa tähän arvoitukseen.

Tulen synty on taivosesta,
vuoresta vein sikiö,
mullasta minun sukuni.
(SKVR VII3, 1388)

    Sara on siis kihonnut ”vuoresta”, joka mielestäni tarkoittaa kaiken olevaisen alista peruskiveä, eräänlaista maailmanjuurta. Samalla myyttiruno tulee tulen synnyinsijan ohella maininneeksi myös ihmisen syntypaikan. (Niin tulen kuin ihmisenkin synnystä lisää tuonnempana.)

    Saran syvyyksiä asutti alkuolento nimeltä Iku-Turso, väkevä ja uroinen veenjumala. Joissakin loitsuissamme Iku-Turso eli Tursas yhtyy perimmäisiä alisen pohjia hallitsevaan Pohjolan neitoon eli Loviattareen (Louheen, Maaemoon, Hiien impeen), joka tämän seurauksena synnyttää pakkasen ja eri sairaudet.

Synty neito Pohjolassa,
impi kylmässä kylässä,
jok ei suostu sulhaisihin,
mielly miehiin hyvijn,
kuin tulowi immintuska,
pakko neitosen panexen,
syrjin syöstäxen mereen,
kaltoin aaltoin ajaxen.
Meri Tursas partalainen,
teki neiden tiinehexi
meren kuohuilla kovilla,
veden vankan vaatehilla,
teki poikoa yhexän,
yhestä vatanväestä,
piilotteli poikiahan,
alla vijden villa vaipan,
sarka kauhtanan kahexan,
nimitteli poikiahan,
minkä pani pakkasexi…
(Mythologia Fennica, Christfrid Ganander 1789,
katso myös SKVR XV, 286.)

    Iku-Turilas mainitaan toisaalta myös Väinämöisen isäksi. Alla katkelma savolaisesta loitsurunosta 1800-luvun alusta.

Kawe Ukko, Pohjan Herra,
Ikuinen Iku-Turilas,
isä wanhan Wäinämöisen…
(SKVR VI2 liite III, 1)

    Ennen kuin jatkamme aiheesta lisää, haluan kiinnittää huomiota sanoihin ja kieleen. Sanat ”iki” ja ”iku” ovat suomenkielessä johdoksia sanasta ”ikä”. Sukukansamme hantien kielessä sana iki tarkoittaa vanhaa miestä tai aviomiestä, joukkoa miespuolisia sukulaisia, sekä alueellisia suojelushenkiä. Ei liene yllättävää, että hantien iki on etymologisesti samaa juurta kuin oma iki-sanamme – heillä se vain vastaa käytöltään sanaamme ”ukko”. Iki-liitettä käytetäänkin hantien keskuudessa maskuliinisten jumalten tarkenteena. Esimerkiksi Tugijanyn alueella joidenkin hantien suojelija on uroskotka TuχLǝŋ iki, suomeksi ’Siivekäs ukko’. Iki- tai Iku-Turso on taas meillä hyvä esimerkki iki-sanueen vastaavasta käytöstä.

    Naispuolisesta suojelushengestä käytetään hantien keskuudessa termiä imi, joka merkitsee myös ketä hyvänsä naista tyttöiän jälkeen. Sana on etymologisesti samaa juurta kuin omat ”emo” ja ”emä” sanamme. Mansin vastaavat termit ovat ōjka (vrt. suomenkielen ”ukko”) ja ēkwa (vrt. suomenkielen ”akka”).

    Sana ”ukko” on kielessämme samaa alkuperää kuin ”uros”, mahdollisesti johdoksena näiden yhteisestä kantasanasta ”u” (vertaa mm. kantasanoja ja päätteitä koi-RAS ja naa-RAS). Ukko voi olla myös uros-sanan sananmuodostukseltaan epäsäännöllinen hellittelymuoto. Uroksen ja ukon kantasana on joka tapauksessa ”u”, mikä puolestaan on etymologisesti samaa juurta kuin vaikkapa pohjoismansin üj. Tämä taas tarkoittaa eläintä, etupäässä karhua.

    On kiehtovaa ajatella, miten suomalaisheimoisten ja karjalaisten kielimuotojen uros, ukko, iki, ja iku, sekä hantien iki ja mansien ōjka sekä üj, liittyvät laajoine sanueineen kaikki etymologisesti yhteen. Taustalla on ajatus maskuliinisuudesta, suojelusta, voimasta, iän tuomasta viisaudesta, sekä karhusta. Samalla tavalla kielemme emo, emä ja akka kytkeytyvät etymologisesti yhteen hantikielen imi- ja mansin ēkwa- sanojen kanssa.

    Kaikkien uralilaisten kielten alkuperä palautuu kantauralin kieleen, jolle on rekonstruoitu melkoinen määrä sanastoa. Esimerkiksi ”äiti” on kantauraliksi ema, ”ikä” on ika, ”imeä” on imi, ”iso” on ena, ja ”mies” on ura (vrt. sanamme uros).

    Mutta palatkaamme takaisin Iku-Turson ja Pohjanneidon tekemisiin. Lönnrotin Pohjanmaalla vuonna 1828 keräämä runo kertoo vetisten syvyyksien alkuolennosta nimeltään ”meren Ukko Parta-Äijä”. Kyse on edelleen Iku-Tursosta.

Syndy neity Pohjasesta,
imbi kylmässä kylässä,
jok´ ei suostun sulhasihin,
ei mieltyynä miehin hyvin.
Teki nejjen miestä mielens,
astu aaltohon päälle,
selvälle meren selälle.
Tuosta meren Ukko Parta-Äijä
teki neijon tinehesiksi.
Työstä täyttyi, tuosta tyytyi,
tuosta paneuh…
Kandoi kohtua kovahata,
vahten täytyi vaikia,
kolmenkymmentä kesää.
Ollesteli aikoanssa,
ijästysi elämäänsä,
potkasi punosen portin,
vasemmalla varpahalla,
sormella nimettömällä.
Tuosta syndyi Väinämöinen,
ihte Vanha Väinämöinen.
Lähti maita kahtelemman,
ilmoja ihailemahan.
(SKVR XII1, 2)

    (Tiedoksi, että olen sievistänyt yllä olevan runon sanamuotoja ja tavutusta hieman paremmin nelipolviseen trokeemittaan sopivaksi. Runon alkuperäinen merkintä on rovasti August Blomqvistin [s. 1802, k. 1849] käsialaa, ja se on SKVR:n tietojen mukaan ”perin epäselvä”. On mahdollista, että rovasti on ollut vahvasti ruotsinkielinen, jolloin hänen suomenkielen paikallismurretta mukailevat merkintänsä ovat olleet hieman epävarmoja, sekä huolellisemman mitan kadottaneita.)

    Alla olevassa karjalaisessa runossa kuvataan, miten alkuajan maailmanemoksi miellettävä Iro-neito (Pohjolan neidon sijaan) hedelmöityy puolukasta. Tämä raskaudenselitys on myös omalla tavallaan hieno.

Iro-neito, impi neito,
kaunis neito kaunokainen
ikänsä piti pyhyyttä,
ajan kaiken oikeutta.
Marjanen mäellä huusi,
puolukkainen kankahalla:
”Tule, neito, poimimahan,
tinarinta riipimähän
kultasehen kuppihisi,
vaskisehen vakkaseesi!”
Meni neito poimimahan,
sormussormi suoltamahan,
tinarinta, riipimähän,
vaskivyö valitsemahan.
Pani marjan huulillensa,
huulillensa, kielellensä.
Tuosta tyyty, tuosta täytty,
tuosta kohtu kohdustuipi,
paksuksi panettelipa,
lihavaksi liittelipä.
(SKVR VII1, 102)

    Runoissa kuvataan kolmen jumalpojan syntymä, sekä näiden keskinäinen iänmukainen järjestys. Alla esimerkki Suojärveltä, vuodelta 1846.

Saipa kolme poikalasta,
yhdenkohdun on väkeä.
Virkkoi vanhin synnynnältä:
”Olen vanhin Väinämöinen.”
Virkkoi keskin synnynnältä:
”Olen seppo Ilmarinen.”
Virkkoi nuorin synnynnältä:
”Olen nuori Joukahainen.”
(SKVR VII1, 103)

    Kuten huomaamme, vanhimman veljeksen eli Väinämöisen syntymää kuvataan eri runoissa eri tavoin. Hän on joissakin runoissa mahdollisesti pohjoisgermaanisesta kulttuuripiiristä joskus rautakauden alussa meille lainautuneen Iku-Turilaksen eli Iku-Turson, sekä toisaalta selkeästi kotoperäisen Pohjanneidon eli Loviattaren (eli Louhen eli Maaemon) poika. Toisissa runoissa hänet sen sijaan synnyttää venäläisortodoksisen kulttuuripiirin vaikutuksen mukaan Iro-neidoksi nimetty alkujumalatar, joka tulee tiineeksi syötyään puolukan.

    Mainittakoon tässä kohtaa, että folkloristiikan professori Anna-Leena Siikala (s. 1943, k. 2016) piti karjalaista Iro-neitoa ja suomalaisheimoisille tutumpaa Päivätärtä mitä todennäköisimmin yhtenä ja samana jumalattarena.

    Itse koen molemmat kuvaukset Väinämöisen synnystä hienoiksi. Tursaaseen liittyvä kuvaus voi ao. alkuolennon mahdollisen germaanialkuperänsä perusteella olla itämerensuomalaisten keskuudessa nuorempaa perua kuin metsäinen Iro-neitoon liittyvä myytti. Toisaalta Tursaaseen liittyvä versio tekee selkeämmin oikeutta ajatukselle alkumerestä ja suuresta autiudesta aikojen alussa. On kuitenkin hyvä myös muistaa, että ikivanhat luonnonuskoiset myytit eriaikaisine kerrostumineen eivät noudata nykyaikaa elävän mielen hellimää rationaalista johdonmukaisuutta. Tietyssä mielessä molemmat kuvaukset voivat samaan aikaan olla totta, kunhan huomioimme eri runojen mahdollinen eriaikaisuus, sekä eri kulttuurialueiden omintakeiset nimitykset eri jumaluuksille.

    Alkuaikojen syntytapahtumia kuvaavat pyhät runot viittaavat eri emoista puhuttaessa sekä aliseen että yliseen maailmaan. Miten voimme jäsentää ja erotella Pohjanneidon, Loviattaren, Louhen, Tuonen Tytin, Hiien immen, Maaemon, Iro-Neidon, Päivättären jne. roolit ja merkitykset toisistaan?

    Mielestäni Pohjanneito ja Loviatar kuvaavat maailman luojajumalatarta hyvin suoraviivaisella ja vanhakantaisella tavalla. Nimenä ”Pohjanneito” viittaa paitsi feminiiniseen olemukseen, myös suuntaan ja ulottuvuuteen aikana, jolloin oli vain alkumeri Sara ja sen yllä ilmoinen autius. ”Loviattaren” nimi taas tuo aliseen suuntaan ja ulottuvuuteen liittyvän kulkureitin tai käyntiaukon sävyä (vrt. lovi), mikä on ollut kautta aikain aliseen matkaaville noidille ja tietäjille tärkeää. Loviattaren nimi viittaa mielestäni myös emon sukuelimiin, korostaen ajatusta synnyistä.

    Pohjanneito Loviatar (Louhi, Tuonen Tytti) synnyttää runoissamme sairaudet ja vaivat, pakkasen yms., mutta samalla hän synnyttää myös Väinämöisen, mahtavan äijökalan, joka saa veljiensä Ilmarisen ja Joukahaisen keralla aikaan maailman nykyiset rakenteet. Tätä kautta alkumeren keskelle tulee luoduksi ensimmäinen maa, ja maan keskelle kasvaa maailmanpuu. Saamme samalla myös kuun ja auringon, sekä kirjokannen tähtineen. Tästä eteenpäin onkin luontevaa puhua myös tämänilmaisesta eli keskisestä ulottuvuudesta alisen ja ylisen välissä, sekä maasta eli mannusta, auringosta eli päivästä jne. Näiden muutosten myötä tulee järkeväksi puhua myös Maaemosta ja Päivättärestä (Iro-Neidosta), jotka omassa kokemusmaailmassani ovat edelleen yhden ja saman alkujumalattaren olemuksia. Runolaulujen ja loitsujen käyttöyhteys sekä perinteen kuvaamat tapahtumat vain määrittelevät milloin minkäkin nimen käyttö on luontevinta.

    Keitä Iro-neidon (tai Pohjanneidon, Loviattaren, Maaemon, Päivättären jne.) synnyttämät kolme jumalpoikaa sitten ovat? Kun tarkastellaan myyttirunostomme varhaisimpia kerrostumia, nousee esille kunkin jumalpojan eläinhahmoinen olemus. Tämän tulkinnan kohdalla olen osittain tukeutunut kansanrunoudentutkija Matti Kuusen (s. 1914, k. 1998) mietteisiin, joita hän esitti mm. toimittamassaan Suomen kirjallisuus 1: kirjoittamaton kirjallisuus -teoksessa vuonna 1963.

    Väinämöisen, Ilmarisen ja Joukahaisen vanhakantaisin olemus saattaa ulottua tuhansien vuosien päähän menneisyyteen, aikaan ennen itämerensuomalaisten eriytymistä omiksi kansoikseen niiden muinaisilla asuinalueilla. Tulkintani mukaan puhumme siis kantauralia tai viimeistään suomalaispermiläistä kantakieltä puhuneiden kivikautisten heimojen myyteissä eläneistä eläinhahmoisista luojajumalista, joilla on ao. kansojen keskuudessa saattanut olla totemististakin merkitystä. (Totemismilla viittaan näiden ikivanhojen eläinhahmojen ja eri heimojen väliseen suku- ja kohtalonyhteyteen.) Näiden kansojen jälkeläiset tulisivat myöhemmin asuttamaan Itämeren piiriä, samalla kun eläinhahmoiset kantavanhempamme tulisivat jatkamaan elämäänsä runolaulujen jumaliksi ja myöhemmin ihmishahmoisiksi kulttuurisankareiksi muuntuneina.

Väinämöinen

    Ensimmäinen veljeksistä on isänsä Iku-Turson kaltainen ”ruohoparta”, suuri sampi (Acipenser sturio) tai hauki (Esox lucius), eli viisas veden haltija. Sampi tarkoittaakin vanhastaan mahtavaa haukea, haltijakalaa, kalojen emoa eli emuuta, emäkalaa, suurta vahvaa miestä jne.

    Sampia on aikoinaan esiintynyt myös Itämeressä, ja tiedetään joidenkin sampien kasvaneen jopa 400-kiloisiksi. Paikallinen sampikantamme on kuulunut sinisampien alalajiin (Acipenser oxyrinchus).

    Tämä aaltojen ahti, suvannon sulho ja vesien Väinämöinen kyntää merenpohjan muodot mieleisikseen. (Väinä tarkoittaa leveää ja syvää, hitaasti virtaavaa jokea tai salmea.) Runot kuvaavat miten hän hauen hahmoisena möyrii luotoja ja syövereitä, sekä kaivaa kalahautoja.

…Vaka vanha Väinämöinen,
haukina meressä uipi…
(SKVR I1, 12)

Siitä sortu Väinämöinen,
sormin sortu veteen,
käsin käänty lainehisin.
Siellä kulki kuusi vuotta,
seuro seittemän keseä.
Kussa maat on maata vasten,
siihen siunasi apajan,
kalahauan kaivatteli,
kuhun seisattu merelle.
Siihen luopi luotoloita,
karipäitä kasvattaa…
(SKVR I1, 79a)

    Joidenkin runojen mukaan työ ei ole helppoa.

”Mitä itket Väinämöinen,
uriset Uvantolainen?”
Sano vanha Väinämöinen:
”Ompa syytä itkeä,
vaivaa valittaak,
jo olen kauvan merissä ollut,
lapioinnut lainehessa,
olen luonnut luotoloita,
salasaaret siunaellut.”
(SKVR I1, 64)

    Yllä mainittu ”uvantolainen” palautuu kantasanan uva kautta virtaukseen ja virtaan, ollen sukua sanojen vuo ja uoma kanssa. Uvanto tulkitaan usein Väinämöisen kotikylän nimeksi. Ilmaisu salasaaret taas viittaa näkymättömiin saariin; siis vedenalaisiin karikkoihin ja muihin pohjanmuotoihin.

    Mainittakoon tässä kohtaa myös se, että kun Väinä vierailee Pohjolassa (sananmukaisesti alkumeren pohjassa tai myyttisen, pohjoiseen virtaavan valtajoen suulla), kutsutaan häntä monissa runoissa haueksi, siiaksi, taikka loheksi – usein kaikkia näitä yhtä aikaa. Pohjon tytti Turjan neito sanookin Väinämöiselle:

”Harvoin on hauki vierahia,
ei siika sinä ikänä,
lohen poika polvenahe.”
Noin sanovi Pohjon tyttö,
”Minne läksit vanho Väinö,
urkenit Suvannon Sulho?”
(SKVR I1, 369)

    Kuten näemme, omassa sukeltajamyytissämme on alkukalan osuus hallitseva. Sen sijaan, että alkumeren pohjamutaa muotoileva maanluoja olisi monen muun pohjoiseuraasialaisen ja pohjoisamerikkalaisen kansan tarinoiden mukaisesti lintu, painotetaan runoissamme väkevän suurhauen eli sammin asemaa.

    Toisaalta niidenkin sukukansojemme keskuudessa, joilla ei esiinny maailmaa muotoilevaa alkukalaa, on nimenomaan hauki (tai sampi) kaikista vedenelävistä tärkein. Tästä osoituksena mm. komit ovat käyttäneet hauen leukaluita suojaavina taikakaluina (karhunhampaiden ohella). Suomalaisheimoisten keskuudessa hauen erityinen kunnioitus näkyy edelleenkin siellä sun täällä esiintyvässä tavassa ripustaa juuri pyydetyn hauen pää johonkin sopivaan rantapuuhun roikkumaan. Mielestäni tämä ikivanha tapa muistuttaa karhunpeijaisten loppuvaiheessa tapahtuvaa karhunkallon nostoa pyhään kallopuuhun. Kyse on hauen hengen palauttamisesta aliseen.

    Komien useissa maailmanluomista kuvaavissa myyteissä alkumeressä uiva jumala on kalan sijaan joutsenenhahmoinen (tai jonkin sorsalinnun hahmoinen) vahva ja hyvä Jen (kirjoitustapoja ovat myös En, Jon, Yenu jne.), joka hallitsee ylistä maailmaa. Hahmosta tulee mieleen oma Joukahaisemme, joskin komeilla joutsenhahmoinen alkuolento on yksiselitteisen hyvä, eikä Joukahaisemme tavoin haasta riitaa. Jenin veli on uikunhahmoinen heikko ja paha Omöl, joka ominaisuuksistaan huolimatta onnistuu nostamaan merenpohjan mutaa maan luomiseksi.

    Sukukansallamme manseilla maailman luomiseen osallistuivat kuikka, kuikan lähisukulainen kaakkuri (Gavia stellata), sekä korppi eli kaarne (Corvus corax).

    Myös omista alkuaikaa käsittelevistä runoistamme löytyy lintu, sillä merenpinnan ylle kohoavalle ensimmäiselle mättäälle munitaan lopulta muna, minkä särkyessä maailma saa munamyytin mukaisen lopullisen muotonsa. Mistä onkaan kyse?

Ilmarinen sekä tulen synty

    Keskimmäinen alkuemon synnyttämä veljes on mahtava ilmojen kotka (Aquila chrysaetos), suurisiipinen kokko Ilmarinen. Kansan suussa onkin sanottu, että ”vesi on vanhin veljeksistä, kokko taivaan lintusista”. Alla esimerkki Etelä-Savosta.

…Wes’ on vanhin veljeksistä,
Ukko ilman lintusista…
(SKVR VI1, 3173)

    Ilmarisen nimi viittaa tietenkin yliseen ilmaan, ja näin ollen hänen hallinta-aluettaan ovat taivasalueen lisäksi myös sääilmiöt kuten sade, tuuli ja ukkonen. Ukonilmaan ja salamointiin liittyen Ilmarinen on myös tulen syntyyn vaikuttanut jumala.

    Ehkäpä juuri tähän liittyen sana ”kokko” tarkoittaa niin kotkaa kuin riittitulta. Tavattoman suurta ja tuliseksi kuvailtua alkulintua kutsutaan myös nimellä vaakalintu. Nimi saattaa juontua sanasta vaa´as, joka tarkoittaa myyttistä tulta ja sen aiheuttamaa kipua. Vaakalinnulla voidaankin tarkoittaa myös ampiaista, jolloin yhteys kipuun ja poltteeseen on selvä. Niin tai näin, runoissamme vaakalintu esiintyy miltei aina ”tulisen kokon” kertosanana.

    Alkuaikana ensimmäinen tuli syntyy kokko Ilmarisen iskiessä tulta. Joissain runoissa tulen synnyssä käytetään apuna kokon siipiä. Alla jo kerran aiemmin tässä tekstissä mainittu myyttiruno Pohjois-Savosta.

Tulen synty on taivosesta,
vuoresta vein sikiö,
mullasta minun sukuni.
Iski tulta Ilmarinen,
väläytti Väinämöinen,
kolmella kokon sulalla,
viiellä vipusimella,
elävällä ennuksella…
(SKVR VII3, 1388)

    Yllä olevasta poiketen monet pohjoissavolaiset tietäjät ovat jyrkästi kiistäneet Väinämöisen vähäisenkään osallisuuden tulen syntyyn. He myös lauloivat asiasta.

Hullu tulta arvelevi,
Väinämöisen iskemäksi,
tulen synty on taivosesta,
vuoresta on veen sikio.
Miss on tulta tuuvitiltu,
vaaputeltu valkiata?
Tuoll on tulta tuuviteltu,
vaaputeltu valkiata,
päällä taivahan yheksän,
taivaspuolen kymmenettä,
rautasissa riehtiloissa,
hihnoissa hopeisissa,
kultasissa kätkyissä.
(SKVR VII3, 707)

    Myös eteläsavolainen esimerkki muistaa avunpyyntöloitsun muodossa miten nimenomaan kokko Ilmarinen tekee tulen.

Iske’ tulta, Ilemarinen,
välähytä’ valakejaista,
kolomella kokon sulalla,
kirjavalla kiärmehellä!
(SKVR VI1, 3193)

    Pohjanmaan rannikolta Vaasasta vuonna 1657 muistiin merkitty loitsuruno kuvailee seuraavaa.

Kuhna tulta isketin?
Pouesa taiwahan tarhan.
Kenkä sielle tulta iski?
Iski itze ilman Herra,
tuisutti tuliskipenä,
läpi maan, läpi mannon,
läpi neitzyen kemmen pän.
Sitä sitten putkehen puhalsi,
sihen siansa siuu.
(SKVR:XI 1797)

    Useimmissa säilyneissä myyttirunoissa Ilmarinen on kuitenkin kadottanut kotkan olemuksensa, muistuttaen kulttuurisankari seppää. Alla esimerkki Pielavedeltä.

Itse Ilmarin kuningas,
työnnäte tähän tuleen,
tähän ahjoon ajate,
painate tähän paloon,
tuohon tuimaan tuleen,
pahan vallan valkeesen!
Ei tuli syvästä synny,
eikä kasva kauhiasta:
vuoren valkeesta kivestä,
toinen osa taivaasta.
(SKVR VI1, 3200)

    Yllä olevassa runossa mainitulla ”vuoren valkealla kivellä” viitataan kvartsiin eli ukonkiveen, joka nimensä mukaisesti yhdistetään ”Ukko Ilmariseen”. Kvartsia onkin kvartsiitin ohella käytetty itämerensuomalaisten keskuudessa kipinöiden iskemiseen ja tulen tekemiseen jo esihistoriallisista ajoista lähtien.

    Synnyttyään, keskiseen maailmaan tipahtanut tuli aiheuttaa alkuun suurta vahinkoa. Ilmojen valtiaana Ukko Ilmarinen on kuitenkin avuksi. Alla esimerkki Savonrannalta.

…Ukkonen, ylinen Herra,
nosta pilivi luoteesta,
toinen lännestä lähetä,
kolomaas kohota koilta,
saa’a lunta, saa jiätä,
saa’a rautaista raetta,
tuimennokseks tulele,
viihykkeeks valakeele,
tiäl’ on tul’ tuhuu tehny,
valakii vahingon suanu…
(SKVR VI1, 3188)

    Vaarallisenakin tulen kunnioitettu ja myyttinen asema ihmisten elämässä näkyy siinä, että riittivalkea (kokko) esimerkiksi eri vuotuisjuhlien yhteydessä pyritään edelleen sytyttämään joko iskien tai kitkalla. Oma isoäitini kutsuikin tuliauralla sytytettyä tulta ”pyhäksi tuleksi”. Komien keskuudessa kitkatulta on  puolestaan nimitetty ”eläväksi tuleksi”, erotuksena nykyaikaisin menetelmin sytytetystä valkeasta. Pyhään riittituleen ei missään oloissa heitetä roskia, syljetä, saati virtsata.

    Ilmarisella on runsaasti vastineita sukukansojemme parissa. Esimerkiksi udmurteilla ilmoja hallitseva jumala on nimeltään Inmar, joka Ilmarisemme tavoin vastaa monista luomistöistä. Tornionsaamelaisilla hahmo taas on ollut nimeltään Ilmaris, mikä saattaa olla vanhaa lainaa itämerensuomalaisilta. Kyseessä on joka tapauksessa saamelaiseen mytologiaan kuuluvan ”tuulimiehen” eli Bieggaolmáin vastine – tuulen ja sään hallitsija, myrskyjen sekä rajuilmojen jumala. Saamelaisten keskuudesta tunnetaan myös ukkosenjumala nimeltä Ilmaričče, ja esimerkiksi Utsjoen alueella on puhuttu Ilmaris-jumalasta. (Vuonna 1692 syytettiin erästä Utsjoen saamelaista nimeltä Anders Poulsen noituudesta. Tämä kertoi Vesisaaren käräjillä rumpunsa yläosaan, ukkosenjumala Dierpmiksen viereen kuvatusta Ilmaris-jumalasta, sekä tämän merkityksestä.)

Joukahainen

    Nuorin Päivättären synnyttämä veljes on Joukahainen. Nimi tarkoittaa joutsenta eli peräpohjalaisittain joukhasta. Nimi Joukahainen liittyy laajempaan sanueeseen, johon kuuluvat joutsenen ohella myös ”jousi” (ase) ja ”joustava”.

    Voisiko linnun nimi olla perua pitkästä, kaarevasta ja joustavasta kaulasta, mikä on tuonut ihmisille mieleen metsästyksessä ja sodankäynnissä käytetyn jousen? Kalevalaisen epiikan ihmishahmoisen ja varsin riidanhaluisen Joukahaisen käyttämä jousi voisi olla tästä jonkinlainen muistuma. (Tässä kohtaa ei pidä unohtaa sitäkään, että lintuna joutsen hyvin herkästi haastaa omilla pesimävesistöillään kaikki vieraat kulkijat.)

Kuivan maan ja maailman rakenteiden synty

    Tähän mennessä olemme kuvanneet miten alkumeri Sara kihosi alisesta kivestä (tai vuoresta), ja miten sitä asutti uroinen Iku-Turso ja emoisa Pohjanneito. Näiden kahden yhdyttyä syntyivät pakkanen ja taudit, mutta myös hauki tai sampi nimeltä Väinämöinen, sekä hänen veljensä kotka Ilmarinen ja joutsen Joukahainen.

    Väinä-hauki ryhtyi muotoilemaan merenpohjaa mieleisekseen, Ilmarisen luodessa ensimmäisen tulen. Tästä on muistumana vanha sanontamme ”tuli nuorin tyttäristä, vesi vanhin veljeksistä”.

    Mutta mitä sitten tapahtuu? Tästä eteenpäin joudumme turvautumaan vertailevaan tutkimukseen sukukansojamme koskien, sekä henkilökohtaisiin tulkintoihini.

    Komeilla, udmurteilla ja manseilla alkuaikaa koskevat myytit kuvaavat miten luojajumalina toimivat lintuveljekset kasaavat merenpohjan mutaa yhteen kasaan, kunnes mätäs ulottuu pinnan ylle. Omista runoistamme ei löydy suoria mainintoja joutsenhahmoisen Joukahaisen osuudesta sukeltajamyytin mukaiseen maan kasaamiseen, vaan kuvaukset keskittyvät hauenhahmoisen Väinämöisen tekemään raskaaseen työhön. Jos kuitenkin pohdimme varsinkin komien ja udmurttien sukeltajamyyttejä ja niissä esiintyviä veljeslintuja (yleensä joutsen ja uikku), on Joukahaisen suora osuus mahdollinen.

    Voisiko olla niin, että pohjan muotoja luonut Väinämöinen pyytää nuorinta veljeään Joukahaista avukseen, mutta tästä ei vain ole säilynyt merkkejä itämerensuomalaisessa suullisessa perinteessä? Pitkää kaulaansa kurottamalla Joukahainen olisi voinut nostaa nokassaan ylös maata, kunnes keskelle merta on muodostunut ”mätäs märkä maita vanhin”.

    Mieleen nousevat monet joutsenta (ja joskus samassa yhteydessä myös munaa) esittävät kalliomaalauksemme. Kuvat ajoittuvat kivikauden lopulle sekä pronssikauteen, mikä käy ajallisesti yksiin ensin kantasaamelaisten ja sitten, noin 500 vuotta myöhemmin, kantasuomalaisten nyky-Suomen alueelle siirtymisen kanssa. Olisiko uralilainen tulokasväestö kokenut tärkeäksi maalata kivipintoihin kuvia maailman synnystä, eli myös maan muodostamisessa auttaneesta myyttisen pitkäkaulaisesta Joukahasta? Toisaalta miksi tästä ei olisi säilynyt selvää mainintaa myyteissämme?

    Runoissamme riitaisaksi ja ylpeäksi kuvatun Joukahaisen rooli on ennen kaikkea tuoda sopiva annos kaaosta alkuajan maailmanluontitapahtumiin. Ampuessaan vanhempaa veljeään Väinämöistä jousellaan, Joukahainen varmistaa, että Väinä-hauki pysyy ”sortuneena” meressä, karikoita ja kalahautoja oikeaan muotoonsa möyrien. Myöhemmin Väinämöinen nostaa pohjan mutaa ylöspäin, mikä tulkintani mukaan kuvataan ”polven nostamisella” (vrt. maanpinnan polveilu). Alla Hietajärven suomenpuoleisesta vienankarjalaiskylästä esimerkki siitä miten Väinä kohottaa maata (eli kuvaannollisesti polvensa), niin että veljensä kokko Ilmarinen saa esiin pilkistävälle mättähälle munittua munansa.

…Kokko rukka, kurja lintu,
lenteä lepettelööve,
pimijeh on Pohjolahe,
miesten syöväh on kylähe,
etsivi pesän sijoa.
Tuo oli viisas Väinämöini,
pisti polvesa pesäkse…
(SKVR I1, 43)

…Tuoko vanha Väinämöini,
nosti polvesa merestä,
jäsenesä lainnehesta,
vihannaksi mättähäksi,
tuoreheksi turpeheksi…
(SKVR I1, 36)

    Joukahainen on näissä luomistapahtumissa Väinämöisen kilpailija, mikä mukailee sukukansojemme sukeltajamyyttien asetelmaa kahdesta osin toisiaan vastaan toimivasta lintuveljestä. Esimerkiksi komeilla uikku piilottaa osan merenpohjan mudasta ja hiekasta suuhunsa, mutta nostetun maa-aineksen kaikkialla paisuessa uikku joutuu sylkäisemään varastamansa osan pois. Tästä syntyy maanpinnalle kukkuloita ja vuoria, eli uikun arveluttavaa toimintaa itse asiassa tarvitaan maailman muotoonsa saattamiseksi.

    Eräässä toisessa komimyytissä alkumeressä uivat joutsen ja kuikka ryhtyvät kilpalaulantaan. Kuikka laulaa kerran, ja joutsen vastaa siihen väkevästi. Kuikka laulaa nyt toisen kerran, ja jälleen joutsen vastaa ihmeen voimallisesti. Joutsenen taikavoimat tuntien kuikka kerää kaikki voimansa, ja laulaa vielä kolmannenkin kerran. Sillä hetkellä taivaalla jyrähtää tavaton ukkonen, ja salama iskee kuikan vierelle. Iskua pelästyen kuikka sukeltaa alkumeren pinnan alle, eikä sitä näy pitkään aikaan. Joutsenen ja kuikan kilpalaulanta komien parissa muistuttaa monin tavoin omissa maailmansyntyä kuvaavissa runoissamme esiintyvää Joukahaisen haastetta Väinämöiselle.

    Kuten olemme saaneet todeta, myyttirunomme kuvailevat miten veljeään vastaan toimivan Joukahaisen ampuma nuoli suistaa Väinämöisen aaltoihin, jonka ”polvelle” lopulta munitaan maailmanmuna kokon tai sotkan toimesta. (Sotka kuuluu vanhaan uralilaiseen sanastoon, ja sen vastineet sukukielissämme voivat tarkoittaa mm. tukka-, puna- tai lapasotkaa, telkkää, kuikkaa, koskeloa, sorsaa, tai ”kirjavaa sorsaa”.) Kantava aihe sekä meillä että sukukansojemme keskuudessa on maailman luomisen edellyttämä jumalveljesten vastakkainasettelu.

    Mutta keskittykäämme hetkeksi Ilmarisen toimiin. Ylinen ylkä Ilmarinen etsii siis pesäpaikkaa, ja löytää viimein merestä pilkistävän vetisen maapaakun, jonka riitaisat veljensä ovat saaneet aikaan. (Vanha sanamme ylkä tarkoittaa sulhasta tai miestä. Virossa vanha murteellinen vastine on ülg sekä ülgäv. Luulajasaamessa vastine al´hkē tarkoittaa poikaa.) Kokko ilmoinen munii sille munan, mutta ankara tuuli vierittää sen veteen, ja muna särkyy.

Kotkalintu korpilintu,
se ihala ilmalintu,
lenteli kesoisen päivän,
sykysyisen yön pimeän,
etsi maata maataksehen,
lehtoa levätäksehen,
muroa muniaksehen.
Sai mättähän meroista,
muni kultaisen munaisen,
valoi vaskisen pesoisen.
Tuli tuuli aivan tuima,
meren viihkura vihainen,
vieretti munat vetehen,
laski pesän lainehesen.
(SKVR III2, 2536)

    Kotkanmunan särkyneistä osista syntyy ”kuu kumottamahan, päivä paistamahan, ja tähdet tuikkimahan”. (Kuu tarkoittaa vanhastaan rasvaa. Alkuperäinen merkitys tuntuu luontevalta, kun ajatellaan kuun olevan maailmansyntymyyttimme mukaan munanvalkuaista.)

Mi munassa luumuruja,
se tähiksi taivosella,
mi munassa valkiaista,
se kuuksi kumottamahe,
mi munassa ruskiaista,
se päiväksi paistamahe.
(SKVR I1, 131)

    Ajallisesti kaiketi myöhäisemmän runoepiikkamme kuvaukset siitä miten kulttuuriheeros seppä Ilmarinen takoo kirjokannen (taivaankannen), on muistumaa kokko Ilmarisen munimien alkumunien roolista taivaan osien synnyttämisessä.

    Eräissä runoversioissa alkumunan vieriessä mereen, suuri hauki eli Väinämöinen nielee sen. Tällöin kotka Ilmarinen hyökkää veljensä kimppuun, ja kamppailun lopulla, repiessään vastustajaansa, löytää alkukalan vatsasta auringon. Kuvaus tunnetaan päivänpäästömyyttinä, ja se sisältyy varsinkin karjalaisella kulttuurialueella ”Kokon ja hauen taistelu” sekä ”Kilpakosinta” -runoaiheisiin. Päivänpäästö on varhainen myyttilaina eteläisestä Aasiasta, lähinnä kaiketi Intian suunnalta, ja mainitsen sen tässä yhteydessä tuodakseni esille itämerensuomalaisen mytologian monet kerrostumat ja variaatiot. Erilaisten kulttuuriyhteyksien muuntaessa myyttiemme yksityiskohtia, ovat keskeisimmät hahmot säilyneet uusissa juonenkäänteissä hyvin mukana.

    Yhteenvetona maailman synnystä voimme todeta, että taivaista alkuperää olevasta kokon munasta luodaan ylisen rakenteet, kun taas maa on saanut syntynsä meren mudasta alkuhauen (ja ehkä myös alkujoutsenen) ankaran työn myötä. Kalahaudat, aliset altaat ja pohjan pihat ovat yksinomaan jouhipartaisen Väinän tekosia. Kokonaisuus on itämerensuomalaisille kansoille ominainen yhdistelmä pohjoista sukeltaja- sekä eteläisempää munamyyttiä.

Maailmanpuu ja ihmisen synty

    Iku-Tursas (tai Turilas, Iku-Turilas jne.), ”vuon alinen vaahtovaippa”, mainitaan paitsi tautien synnyn myös maailmanpuun itämisen ja kasvamisen yhteydessä. Samalla tämä ”tuliseksikin” kuvattu monitahoinen alkuolento tulee aiheuttaneeksi Päivän pimenemisen. Alla Paulaharjun taltioima esimerkki Vienan Karjalasta, Kontokista.

Tuli Tursas tuolta moalta,
poltti heinäset porolla,
kypenillä kyyätteli.
Tuli tuuli Pohjolasta,
tuonne tuuli tuhkat vei.
Saarella sanattomalla,
niemellä nimettömällä,
nimen tietämättömällä,
tuonne kasvo kaunis tammi,
vesa verraton yleni,
latvat täytti taivahalla,
pietti pilvet juoksomasta,
hattarat hasertamasta,
pietti päivän paistamasta,
kuuhuon kumottamasta.
Vilu viljalla tuloo,
kavala vejen kaloilla,
ilman päivän paistamatta,
kuuhuon kumottamatta.
(SKVR I4, 2447)

    Runo kuvaa sitä miten alkumaan hedelmällisyyttä kohentanut tuli mahdollistaa maailmanpuun kasvun alkumeren keskellä olevalle saarelle, mutta puu kasvaakin liian korkeaksi, pimentäen taivaan. Tilanne on osaltaan vastuussa eri vaivojen synnystä, ja ainakin eräiden parannusloitsujen kohdalla apua pyydetään samalta taholta ken oli hankaluuksien perimmäisestä synnystä vastuussakin. Niinpä Tursasta pyydetään päästämään Päivä vapaaksi. Alla Gottlundin keräämä esimerkki Norjan puolella asuneiden metsäsuomalaisten keskuudesta.

…Ikuinen Iku-Turilas,
joka päästi päästön,
päästi kuun kehästä,
pääst päivän teräisen juoxemaan…
(SKVR VII5, 283)

    Ihminen puolestaan luodaan runojemme mukaan suoraan ensimmäisen mättähän mullasta. Kuten jo kahdesti aiemmin, lainaan runokatkelmaa Pohjois-Savosta.

Tulen synty on taivosesta,
vuoresta vein sikiö,
mullasta minun sukuni…
(SKVR VII3, 1388)

    Runokatkelma nykyisen Leningradin alueen Jaaman piiristä, Narvusin kylästä toteaa seuraavaa.

Sie oot syntynt maan tomusta…
(SKVR III3, 4491)

    Pohjois-Savon Nilsiässä on tiedetty seuraavaa.

Savest on sikasen synty,
mies mullan koakkareesta,
vaimo miehen kylykiluusta,
Hiijestä hevosen synty…
(SKVR VI1, 2981)

    Yllä olevan runon naisen synty edustaa kristillistä vaikutusta kansanuskoisessa perinteessämme.

    Myös Komien myyteissä ihminen syntyy maasta. Joutsenhahmoisen Jenin puhaltaessa savesta muotoillun miehen ja naisen kasvoille, nämä heräävät eloon. Sukukansamme hantit taas kertovat ihmisen synnystä useita erilaisia myyttejä. Yksi niistä kuvailee miten taivaanjumala Torǝm loi ensimmäisen ihmisen syljestään, savesta, sekä koivun oksista.

    Olosuhteet ovat ihmisille alkuun varsin kosteat, jopa vetiset, minkä vuoksi erään komipermjakinkielisen alkumyytin mukaan he asuvat tässä vaiheessa maailmanpuun tyvellä ja oksilla. (Katso tähän ja muihin komien myytteihin liittyviä tietoja esim. teoksesta ”Encyclopedia of Uralic Mythology – Komi Mythology”, 2003.)

    Tietoa alkuaikojen olosuhteista pitävät jälleen kerran yllä myös omat kansanomaiset lausahduksemme, kuten ”mätäs on märkä maita vanhin, paju puita ensimmäinen”.

Kanteleen synty ja ensimmäisen noidan todeksi tuleminen

    Myyttirunoissamme puhutaan usein siitä miten Väinämöinen iskee miekallaan suuren hauen kolmeksi kappaleeksi, ja tekee lopulta olennon hampaista ja leukaluista itselleen kanteleen. Teema liittyy runoissamme maailman syntyhetkiin, Väinämöisen vaelteluun ”vierailla mailla” Pohjolassa, sekä Väinän vaaralliseen pakomatkaan, joka kuitenkin keskeytyy suuren alkumeressä uivan hauen vuoksi.

…Vak’ oli vanha Väinämöinen,
veti miekan vierestähe,
iski miekalla meryttä,
lasetteli laian alla,
ei miekka totellutkana.
Hauki kolmeksi palaksi,
häntämuru häilähteli,
keskimuru keilahteli,
meren mustihin mutihin,
saatiin pääpala kätehen…
(SKVR I1, 9)

    Runo jatkuu siten, että Ilmarisen takoman haravan avulla Väinämöinen haravoi meren pohjaa, ja saa lopulta haltuunsa aiemmin kadonneet suurhauen palaset.

…Otti haravan kätehen,
haravoi ruoon ruitut,
ruoon ruitut, kaislan kaitut,
löyti ruotoa palaisen,
kalan luuta kappalehen…
(SKVR I1, 9)

    Seuraavaksi on vuorossa kanteleen suunnittelu ja rakentaminen.

…Vak’ oli vanha Väinämöinen,
itse tuon sanoikse virkki,
”Mistä kanteleh puut on saaha?”
”Poropetran perseluista.”
”Mistä kanteleh naulat saaha?
”Hau’in suuren hampahista.”
”Mistä kanteleh kielet saaha?
Hiien immen hivuksista.”…
(SKVR I1, 9)

    Kun kannel on saatu kokoon, Väinämöinen soittaa sillä koko luomakuntaa herättelevällä tavalla.

Vak’ oli vanha Väinämöinen,
otti soiton sormillaha,
ilon izieh lähemmä,
soitteloo, sovitteloovi,
sormin soitti Väinämöinen,
kielin kanteleh pakisi.
Mi oli vein kalaista,
kaikki parvihin panih,
tukkupäihin tunkelih.
Mi oli metsän otusta,
kaikki parvihin panih,
tukkupäihin tunkelih,
Väinämöisen soitantaha.
(SKVR I1, 9)

    Itse koen tämän runoaiheen kuvaavan sitä miten jouhileuka Väinämöinen kokee šamanistisen kuoleman. Ajattelussani Väinämöinen on runomyytin hauki, lyöden itsensä kolmeksi meren syövereihin eli aliseen maailmaan vajoavaksi kappaleeksi. Kun hän kokoaa itsensä ja palaa ylempään maailmaan, on tuomisina kanteleen rakennusainekset, joista ehkä merkittävimpänä mainittakoon partasuun omat hampaat, sekä alista maailmaa hallitsevan maaemon eli oman äitinsä Hiien immen hiussuortuva. (Myöhemmin Hiien impi nimensä mukaisesti vastaisi ihmisten elämään vahvasti liittyvän manalan eli tuonpuoleisen asioista.)

    Kun Väinämöinen sitten soittaa kanneltaan ja laulaa, kyse on sekä vertauskuvallisesta että monitasoista todellisuutta kantavasta hetkestä, joka alkuperäisimmässä muodossaan ymmärrettynä voidaan käsittää šamanistiseksi lauluksi. Todellisuudessa ei ehkä edes ole mitään hauenleuasta valmistettua kannelta, vaan Väinä-hauki itse, jonka šamanistisen kuoleman ja aliseen maailman suuntautuneen vaarallisen matkan kautta saavutetut kyvyt kuuluvat nyt kaikkialla väkevänä, syviä salaisuuksia hallussaan pitävän alkunoidan lauluna.

    Ja niin Väinä lauloi. Tässä esimerkki Pohjois-Pohjanmaalta vuodelta 1782.

…Laula, laula Väinämöinen,
hyväxi hyvä sukuinen!
Tuopa vanha Väinämöinen,
varmon kyllä vastaeli,
varainen on laulamaxi,
aicainen ilon teoxi.
Leuvat liikku, pää järisi,
kivet rannalla rakovi,
paaet paukku kalliolla,
Väinämöisen laulaissa.
Portit pohjalla repäisi,
ilman kannet katkeeli,
Väinämöisen laulaissa.
(SKVR XII1, 5)

    Myyttirunojemme noidan syntyä kuvaavat katkelmat vahvistavat ajatusta ”pohjan” eli alisen keskeisestä merkityksestä noidaksi tulemisen kannalta. Alla esimerkki Pohjois-Pohjanmaalta.

…kylla tiiän noian synnyn,
kusa noita noita tehty,
Pohjan penkereen takana,
hakosella vuotehella,
kivisella pään-alalla.
(SKVR XII2, 4969#1)

    Alempaa löytyvä, Lönnrotin muistiin merkitsemä kesälahtelainen ”Pistoksen synty” kuvaa miten noita syntyy Hiitolan emännälle tämän tultua raskaaksi ”pilluun puhaltavasta tuulesta”. Kyseessä on mielestäni muistuma Pohjanneidon eli Loviattaren synnyttämästä Väinämöisestä, ja siitä miten Väinästä tulee ensimmäinen noita.

    Kuten muistamme, alisen akka synnyttää samalla sairauksia ja vaivoja. Näin muodoin hän luo mahdollisuuden myös pahoilla voimilla toimiville noidille ja velhoille. (Velho on käytännössä sama asia kuin noita, mutta kansanperinteessä sanaa käytetään varsin usein nimenomaan häijyistä tai kateellisista vihollisnoidista. Sana velho on lainaa venäjänkielestä.)

    Kesälahtelainen myyttiruno sisältää myös kristillisiä aineksia, kuten maininnan lukkarista ja papista. Kirkon tässä vaiheessa jo pitkään vallinneen vaikutuksen myötä velhot ja noidat ymmärretään lähinnä uhaksi.

Äkäätär, neito äijä,
eli Hiitolan emäntä,
heilutteli helmojaan,
apu vuoren kukkulalla,
keskellä apumäkiä,
tuuli pilluun puhalsi,
ahava läpisimeen,
tuosta tyyty, tuosta täyty,
tuosta paksuksi panise,
lihavaksi liittelesi.
Kanto kohtua kovoa,
vahan täyttä vaikiata,
kanto kohta kolme vuotta,
ympäri yheksän vuotta.
Teki poikoo yheksän
yhtenä kesässä yönnä,
yhen kosken kuohuvilla,
yhen salmen saapuvilla,
yhellä vesi kivellä.
Ihe loise lukkariksi,
ihe panise papiksi,
minkä pisti pistokseksi,
kunka kuisman paiseheksi,
minkä riieksi repäisi,
ohimoihen ottajaksi,
napoin nävertäjäksi,
minkä ähkyksi asetti,
kunka loi luun valoksi,
minkä rutoksi rutasi,
kunka loi rupiin rikoksi,
minkä velhoksi veräjille,
katehiksi kaikkiin paikkoin,
minkä noijaksi norolle,
katehiksi kaikkiin paikkoin.
(SKVR VII4, 2728)

    ”Noro” muuten tarkoittaa kosteaa notkoa, hikeväperäistä alankoa, puroa, vettä juoksevaa paikkaa yms. Ilmaisu ”noijaksi norolle” korostaa omalla vienolla tavallaan noidan alista syntyperää.

Lopuksi

    Suomalaisen, alkuun Utsjoella ja sitten Etelä-Pohjanmaalla uraansa tehneen papin sekä kansanrunouden kerääjä Jaakko Fellmanin (s. 1795, k. 1875) kysyessä vuokkiniemeläiseltä vanhukselta Vienan Karjalassa mitä hän ajatteli maailman luomisesta, tämä vastasi:

”Kah, pyhä veli, meillä on sama usko kuin teillä.
Kokko lenti pohjosesta, pani munan Väinämöisen polven päälle ja loi siitä maailman.
Niinhän tekin uskotte.”