SAMMENLUOLA

Kertaan tässä kirjoituksessa joitain jo aiemmin esille tuomiani huomioita kekristä, minkä jälkeen avaan hieman nykyisen väenuskoisen kekrin kokemusmaailmaa. Loppupäätelmät saattavat jopa yllättää.

Vastuuvapauslauseena todettakoon, että ei ole olemassa yhtä tiettyä tapaa olla väenuskoinen tai väentapainen, joten tekstin lopussa esittämäni asiat eivät missään nimessä koske kaikkia vanhaan uskomusperinteeseemme nojaavia ihmisiä. Jokaisen meistä ajattelutavat, perhe- ja sukutausta, asuin- ja elinolot, ammatti ja elinkeinot, sekä sosiaalinen todellisuus vaihtelevat. Kaikki nämä seikat voivat osaltaan määritellä kekrin luonnetta ja merkitystä elämässämme.

Kalmistot ja vainajakultti vanhaan aikaan

Tämän- ja tuonpuoleisen välinen raja on mahdollista ylittää molempiin suuntiin, niin elävien kuin kuolleiden toimesta. Varsinkin loka-marraskuun vaihteessa eli perinteenmukaisen vuoden taitteessa – siis kekrinä – on tämänilmaisen ja Tuonelan välinen raja häilyvä. Loppusyksyn pimenevät illat sadonkorjuujuhlineen ovatkin otollisinta mahdollista aikaa suvun vainajien muistamiseen ja vainajahenkien kanssa viestintään. Tähän liittyen on suomalaisheimoisten keskuudessa tavattu järjestää suuria sukukohtaisia pitoja eli kekrijuhlia pyhine tulineen sekä vainajille tarjottuine osuuksineen. Tuonilmaisille eli vainajille käytiin lyylimässä eli uhraamassa antimia likellä sijaitsevaan sukukalmistoon tai kyläkohtaiseen kalmistona toimivaan pyhään lehtoon. (Myöhemmin historiallisella ajalla on lyylitty yksittäisten pyhien puiden tyvelle. Tästä lisää alempana.)

Kalmistot olivat esihistoriallisilla uudisasustusalueilla, sekä harvaan asutuilla seuduilla myöhemminkin, talo- ja sukukohtaisia riittipaikkoja eli hiisiä, jotka sijaintinsa ja olemassaolonsa kautta antoivat ylisukupolvisen hallintaoikeuden maahan. Kalmistot, peltoraiviot ja talonpiiri muodostivat yhdessä niin sanotun pyhän (eli myöhemmin pihan); siis esoteerisessa mielessä ulkopuolisilta erotetun, suljetun, sekä kielletyn alueen.

Tämä hiisien osaltaan perustelema ylisukupolvinen hallintaoikeus maahan on käsitykseni mukaan korostunut rautakaudella, mutta myös varhaiskeskiajalla voimakkaasti kehittyvän savolaisen kaskikulttuurin keskuudessa. Syrjäseuduilla tiiviitä kyläyhteisöjä ei juurikaan ollut, ja näin ollen suvun ensimmäinen hautaus vaaramaisemaan tarkoitti väkevöitynyttä nautintaoikeutta paikkaan. Toisaalta Itä-Suomen harvojen asutustihentymien alueella (mm. Savilahdella) kilpailu parhaista kaskimaista, niityistä ja kalavesistä on ollut kovaa. Ikääntyneet kalmistot vainajineen olivat niillä seuduin konkreettisesti varmistamassa yhä uusien sukupolvien elinmahdollisuuksia.

Kalmisto-hiisistä muodostui läntisen peltoviljelyn alueella ja tiheämmän kyläkulttuurin piirissä pyhiä hautalehtoja, joita saattoi käyttää yhden suvun sijaan useamman suvun muodostama laajempi riittiyhteisö. Myös näillä läntisillä hautalehdoilla oli oma merkityksensä niitä käyttävien sukujen perustellessa oikeuttaan maahan.

Muutos

1500-luvulta eteenpäin hiisien käyttö uhraamiseen ja hautaamiseen hiipui kristillisen käännytystyön vuoksi. Kirkko itse asiassa kaatoi hiisimetsiköitä, rakentaen usein samoille paikoille omia kirkkojaan. Kyse oli kristinuskon kanssa kilpailevan vainajakultin kitkemisestä kaikin mahdollisin keinoin. Tähän liittyy myös se miten vainajia alettiin haudata kirkon toimesta kirkkorakennusten lattioiden alle, käytännössä vanhan vainajakultin ulottumattomiin… …ikään kuin ”turvaan” paheksuttavalta pakanuudelta. Läntisen Suomen keskusalueilla perinteitä runnova kehitys oli alkanut jo aiemmin, asettaen pyhät lehdot ja muut vanhat riittipaikat uhan alle arvatenkin osin jo 1200-luvulla.

Hiisimetsiköiden ja pyhien lehtojen hävittäminen keskiajalla ja varsinkin historiallisen ajan alkupuoliskolla tuhosi suomalaisheimoisten yhteisöjen taloudellisia ja sosiaalisia rakenteita, poistaen kulttuurimaiseman eli mm. peltojen, metsäniittyjen, sekä kaskimaiden hallintaan liittyvät ylisukupolviset ja pyhiksi koetut perusteet.

Uudelle ajalle tultaessa vainajat miellettiin tavallisen kansan keskuudessa edelleen osaksi vuorovaikutteista arkea, mutta poismenneiden lopullinen kohtalo etääntyi pappien saarnoissa tuntemattomiin, samalla kun vanhan luonnonuskon ja myyttien kuvaama tuonpuoleisen topografia hämärtyi. Kotoperäinen vainajakultti häiriintyi, minkä myötä myös vuodenvaihteen kekri muutti muotoaan.

Hiidestä puu, puusta pukki, pukista poru

Loppusyksyn kekri on aina ollut satokauden päätös ja samalla perinteisen vuodenkierron taitekohta. Kekriä kutsutaan myös jakoajaksi, jolloin eläville, vainajille, sekä haltijoille on agraaritaloudessa jaettu omat osuutensa vuoden tulosta. Kuten jo ylempänä olen kuvannut, alunperin kekrinä lyylittiin hiiteen eli kalmistoon, mutta kun vanhat sukuhiidet tuhottiin kirkon toimesta, vainajille ryhdyttiin lyylimään helpommin rauhaan jäävien yksittäisten uhripuiden juurelle. Samaisen uhripuun juurelle saatettiin vieä myös kekripidoissa nautitun lampaan luut ja kallo.

Kekriin kuului historiallisella ajalla myös ”kekrin kiertäminen”, jolloin erikoisesti pukeutuneet kekripukit, köyrimöröt ja köyrittäret kiersivät talosta taloon kestitystä vaatien. Talojen kiertäminen isommalla joukolla oli tapana varsinkin Länsi-Suomessa, missä kylät olivat tiiviitä ja monisukuisia asutuskeskuksia. Itä-Suomen syrjäseuduilla yksittäistalojen kohdalla riitti, että joku pukeutui pukiksi, tullen sitten tupaan kekrimenot keskeyttämään.

Pelottavasti käyttäytyvät kekripukit vaativat aina ruokaa ja juomaa. Jos antimia ei ollut luvassa, uhkasi pukki särkeä pirtin uunin. Tällä olisi ollut vakavat seuraukset, sillä tuvan haltijan (käytännössä paikkahaltijan taikka talon rakentaneen esivanhemman hengen) katsottiin asuvan uunin takana. Jos uuni särkyisi, jättäisi haltija talon ja sitä asuttavat ihmiset oman onnensa nojaan.

Kekripukin kestitsemisellä on juurensa varhaiskeskiajalla ja esihistoriallisella ajalla. Tuolloin antimia ei kuitenkaan ole luovutettu sisään ryntäävälle ahnaalle pukille, vaan ruokaa ja juomaa on noutanut hartaasti käyttäytyvä joukko suvun taikka laajemman kyläasutuksen jäseniä. Saatuaan taloista tarvitsemansa, ei joukko ole suinkaan nauttinut antimia itse, vaan kulkenut ne mukanaan pyhäpiirin (pihapiirin) laitamille hiiteen, missä ne on lyylitty vainajille sekä muille paikkahaltijoille. Kun hiisimetsiköt joutuivat pannaan tai ne tuhottiin, kelpasi lyylimispaikaksi yksi tarkoitusta varten valittu puu.

Radikaali muutos eri aikakausien kekritapojen välillä liittyy kirkon vaikutukseen. Kuten todettua, vanhan uskon sukuhiidet olivat lähetystyön myötä käyttökiellossa tai tuhottuja, sekä vainajille lyyliminen muutenkin paheksuttavaa. Tämän vuoksi osa kekrin juhlatavoista siirtyi näkösuojaan sisätiloihin, ja antimien näkyvimmäksi ja kuuluvimmaksi vastaanottajaksi kehittyi luonnonväkiä edustava, osin viihdyttävä ja osin ärsyttävä, sekä usein vahvasti juopunut pukkihahmo. (En ihmettelisi vaikka hahmon ristiriitaisuus olisi alunperin kehittynyt jäsentämään perinteiden murtumista todistavan yhteisön hapuilua vanhojen ja uusien merkitysten ristiaallokossa.)

On mahdollista, että esihistoriallisten kekripitojen aikaan oman lyyliosansa on saanut myös itse metsä, jonka perimmäinen olemus on saanut hahmonsa ylisessä alkuaikana syntyneen karhun muodossa. Tapa olisi sikäli järkeenkäypä, että jumalallinen karhu on vanhojen myyttiemme mukaan kantavanhempamme, jonka kunnioittaminen ja muistaminen muiden esivanhempien ohella olisi ollut kekrinaikaan luontevaa. Myöhempien aikojen kekripukin karvaiset asusteet, väärinpäin käännetyt takit, tuohinaamiot, eläimellinen liike, sekä käytöksen hurjuus voivat olla muistumaa näistä kontioon liittyvistä kekritavoista. Kekripukin usein käyttämät sarvet ovat olleet näyttävä lisä asukokonaisuuteen, ja saattaa liittyä keskieurooppalaisen kansanperinteen Krampus-hahmon vaikutukseen.

Uusi aika… vai uusi vanha aika?

Kekrinä syödään, juodaan ja saunotaan, mutta myös ennustetaan, suoritetaan taikoja, sekä luetaan loitsuja. Hyvin monet näistä taikatoimista ovat entisaikaan pyrkineet mm. karjan suojaamiseen ja seuraavan vuoden sadon varmistamiseen. Jos kekrinaikaiset riitit laiminlyötiin, tarkoitti se huonoa onnea talon vauraudelle ja itse suvulle. Talonpoikaisessa kekrissä olikin vainajainpalvonnan ohella kyse tulevan elinkeinovuoden onnen (eli lykyn) varmistelusta.

Vaikka monet talonpoikaisaikakauden kekritavat ovat edelleen juhlissamme läsnä, on kosketuspinta maatalouteen nykyään ihmisillä keskimäärin vähäinen. Tämän myötä kekrimenomme painottavat yleisluontoista kiitollisuutta menneen kasvukauden antimista. Toisaalta vainajien muistamisella ja kunnioittamisella on väenuskoisten ja väentapaisten keskuudessa nykyään jopa korostuneen tärkeä asema. Tältä osin olemme vahvasti kiinni perinteissä.

Sukukohtaisten hiisien ja kyläkohtaisten pyhien lehtojen puutteessa kekrinaikaiset lyylit viedään nykyään juhlapaikkaa lähellä olevaan metsään, järven tai joen rantaan, komealle kalliolle tms. Varsinkin maattomille kaupunkilaisille (tai muutoin ilman sukutilan tarjoamaa paikkasidonnaista jatkuvuutta toimiville) tapa on hyvin luonteva.

Olivat kekriä varten yhteen kokoontuneet väentapaiset sitten jonkun kotona tai juhlia varten varatulla erillisellä vuokrakohteella, antimet luovutetaan vanhojen laulujen ja loitsujen kera – joskus myös täydessä hiljaisuudessa. Antimien vastaanottajina ovat läsnä olevien ihmisten eri sukuihin kuuluvat vainajat, mutta usein myös tuonilmaiset yleisemmin. Lyylien kohde saattaa ihmisten mielissä käsittää myös siinä määrin kaukaisiksi jäävät kuolleet, että ne ”nimeämättöminä” ja ”tuntemattomina” edustavat käytännössä luonnonhenkiä. Esille voi nousta myös kantavanhempi karhun osuus ihmisen suvussa, tai esoteerisemmin ”itse metsä”.

Johonkin yhteen asuin- sekä palvontapaikkaan – siis pihaan – sitoutumaton moderni väentapainen saattaa kokea maailman kuten kauan sitten elänyt varhaiskantasuomalainen metsästäjäkeräilijä. Tässä katsannossa vainajat ovat totta mutta etäällä (vrt. etävainajala), siinä missä kaikenlaiset henget ovat kuitenkin kaikkialla. Pidettäessä yllä ylisukupolvista yhteyttä eri väkiin, ei sijainnilla enää ole aivan niin suurta väliä, sillä tärkeintä on kunnioitus ja muistaminen.

Pihalla ei ole helposti näkyviä rajoja, kuten ei ollut aikojen alussakaan.