SAMMENLUOLA

Joskus noituessa annetaan tavanomaista isommalla kauhalla. Tämä on lyhyt kuvaus siitä kuinka ystävieni kannustaessa (kannusta eli rumpua lyödessä) kuljin isieni maisemiin, ja miten sain osakseni väyläntajua.

Yhtäkkiä, ilman esipuheita tai vähääkään matkantekoa, olen kotona pohjoisessa, jossain päin Tornionjokilaaksoa. Minä vain ilmestyn.

On tuntemiimme tavanomaisiin vuodenaikoihin kuulumaton lumeton aika. Jonkinlainen sanattoman arvoituksen kauniisti säteilevä kausi, jota ei kiinnosta tulla ratkaistuksi. Se vain on.

Näen miten Tornionjoki virtaa vierelläni vapaana kuin ajaton laulu. Aurinko hyväilee hiuksiani ja olo on kevyen vahva.

Pikkulintujen tavoin pyrähtelevien ajatusteni lomassa käyskentelee väkevä tunne tästä maasta ja sitä halkovasta väylästä. Tuo joki on kuin maailmaa todistava alkuolento. Se antaa ja ottaa. Se on samaan aikaan mieletön ja totta. Se on osa meidän monien sieluamme, ja minkä hyvänsä sielun tavoin välistä kuin kiehuva pakkomielle. Joskus se taas vaikuttaa tyyneltä kuin pyyteetön lempi.

Hyppään – tai ehkä sorrun – väylän vietäväksi. Muutun hopeakylkiseksi loheksi, mikä saa minut uimaan voimalla vastavirtaan. Liikun ajassa taaksepäin, mikä on yksinkertaisille tunteilleni täydellinen vastinpari.

Minut pyydetään ja nostetaan joen penkalle ruovikkoisten kumpareiden lomaan. Vuodenaika on eri kuin aiemmin, mutta väylä kupeillani ikuinen.

Olen hämärässä kodassa mustien patojen ja väikkyvän tulen äärellä. Näen iäkkään naisen, joka vastaa ruoan kypsentämisestä. Olen niin kovin herkullinen, että minua hymyilyttää. Tiedän, että minua arvostetaan, sillä olen elämän antaja.

Tulen syödyksi, ja kun lihani ja rasvani asettuu näiden ihmisten käyttöön, karkaa henkeni takaisin veteen. Syöksyn joen syvyyksiin, ja samassa kaikki laskostuu auki.

Olemukseni yhtyy tätä pyhää maata ravitsevan valtasuonen tarkoitukseen. Kasvan pituutta ja kasvan leveyttä. Kasvan ankarasti kaiken aikaa, väylän isoon juoksuun tiheästi liudentuen. Lopulta pitkäksi venynyt kihelmöivä pääni on tuntureiden välissä kaukana Torniojärvellä, samalla kun kaartuva selkäni taittuu Pajalan jälkeen Kassaniskan tuntumassa kohti etelää. Varpaitani vilvoittelen Perämeren pohjoisrannalla.

Olen nyt koko huikeassa mitassani, ja tunnen uomassani aivan kaiken. Minusta on tullut Tornionjoki. Elävä jumala, jonka aatokset ovat niin vanhoja, että laulu on ainoa keino tämän totuuden välittämiseen.

Avaan silmäni kaukana hämäläismetsän siimeksessä. Ääni pohjoisesta sikiää sisälläni.

Kuva:
”Torniojärvi nähtynä Rohkunborrin kansallispuiston (Norja) suunnasta.”
(CC BY-SA 3.0)