Puhtaasti maantieteellisen ulottuvuutensa ohella pohjoinen eri vuodenaikoineen on ennen kaikkea mielentila. Ehkä nelisuuntainen mielialahäiriö voisi olla oikea diagnoosi?

Psykologisena kokemuksena pohjoisen talvi saattaa narskua jalkojen alla kuin hienoin pakkaslumi, tehden elämästä autuasta. Jos taivaalta tuleekin alijäähtynyttä etelän vetelää, on maan lisäksi myös mieli helposti musta.

Vuodenkierron edetessä ohi rynnivä kevät puskee tajuntaamme uutta vihreää, siittäen meihin kiihkeän hysterian tai kirkkaan masennuksen. Kesän kuluessa totumme taas lämmön mahdollistamaan henkiseen puolialastomuuteen ja neuronotkeuteen. Uskottelemme (jälleen kerran) tilan jatkuvan ikuisesti, mutta pohjoisen tosiymmärryksestä vastaava aivojemme hermokimppu kirkuu pinnan alla tuskaansa.

Kun sitten syksyn kuulas kuura halvauttaa jotkut meistä paikoilleen, saa se toiset intoilemaan puuhakkaasti. Näin parviälymme sirotellaan luonnonvoimien toimesta yhteisökokemustamme rikkovalle dissosiaatiojanalle sen eri laitoihin. Alustalle, joka liukuu armotta kohti pimeää. Viimeistään marraskuun lopulla heimomme kokee sosiaalisen valekuoleman.

Olen ympäristödeterministisesti päätellyt, että pohjoisen havumetsävyöhykkeen asukit ovat kehittäneet luontoomme sopivia käytösmalleja, kanssakäymisen muotoja, sekä kulttuurisia totuuksia. Tällä tavoin meitä ympäröivä luonto on muuttunut myös omaksi luonnoksemme, eikä kokonaisuuden osasia ole ajan mittaan voinut enää kovin helposti toisistaan erottaa. ”Kun jää pettää, myös ihminen parahtaa katkerasti.”

Väenuskoisena ja perinnetietoisena metsänkulkijana koen vuodenaikamme monella tasolla; elämyksellisellä, älyllisellä ja mystisellä. Vuodenkierron mukana kieppuminen on minulle aitoa pohjoisuutta, eikä moisesta rytäkästä nauti ilman riittäviä kiintopisteitä ja maailmanselitystä. Minulle nämä löytyvät ikivanhojen myyttiemme, luonnonhenkien, sekä esivanhempien kautta. Pyhät laulumme ja loitsumme voivat olla osa vaadittavaa karaistumista.

Nykyään identiteetti ostetaan määrämittaisena marketista, tai sitten se saatetaan onkia mielivaltaiseen pikkulaatikkoon ängetyn äärikansallismielisyyden älyttömyydestä. Saatamme luulla, että tässä harhaisessa hapuilussa pohjoinen arki ja pyhä ei enää kosketa meitä, tai että se päinvastoin kietoo meidät uljaaseen syliinsä… vaikka se onkin karannut kauas ulottumattomiin.

Kannattaa olla hereillä. Jos pohjoisuus korvataan kaukolämmön varassa köllöttävien ihmisten kokemalla tietoverkkojen ekosysteemillä ja muistinvarainen kulttuurinsiirto sähköisellä meemivuolla, on se sama kuin pöytään tarkoitetun naurispadan vaihtaminen käytettyyn muistitikkuun. Et voi olla varma mitä saat, mutta ainakaan se ei auta nälkään, kun hyytävä sohjo katkoo sähköverkot.

Tärkeä osa minäkuvaani on vuodenaikojen vaihtumiseen liittyvä ahdistus ja hoppu. Loppukesästä ja alkusyksyllä pitäisi kiirehtiä marjaan. Sitten jo tuskastellaan, kun sieniä ei enää tahdo löytyä. Pian ajatukset täyttää polttopuiden riittävyys ja alkaneen pyyntikauden järjestelyt. Vuoden pimein hetki tarjoaa lyhyen hengähdystauon, jonka aikana on hyvä lähinnä syödä ja nukkua. Keväthankien kimaltaessa pihalla olevat raakavuodat uhkaavat sulaa, samalla kun tietyt puutarhakasvit pitäisi saada sisällä itämään. Tästä paniikista on enää pääskysenlento maan kääntämiseen ja härkäpavun kylvöön, sekä ahvenverkkojen korjaamiseen. Kesä kuluu kuin siivillä, ja kohta on taas syksy.

Tätä pohjoisen ihmisen juoksuttamista voisi kuvata termillä etninen stressi. Se toteutuu juuri tietynlaisena vain meidän keskuudessamme, sillä olemme joskus muinoin luonnon kanssa todenneet mitä milloinkin juuri täällä on syytä tehdä. Nykyaikainen teknologia on sittemmin laventanut toimintamahdollisuuksiamme, mutta vain pintatasolla, sillä pohjoinen ei lähde meistä koskaan pois.

Loppujen lopuksi pimeä sekä kylmä talvi on todellisuuskäsityksemme pohjavire, eräänlainen kosminen oletusasetus. Talvesta lähdetään ja talveen päädytään. Samalla kun talvi edellyttää kovaa selviytymiskamppailua, se myös tarjoaa tyystin erikoislaatuisia mahdollisuuksia. Pohjoinen onkin aina paradoksi, joka on sitonut meidät mielettömyyteensä siitä hetkestä lähtien, kun kaukaiset esivanhempanne ylittivät jääkautisen refugiansa rajat ja käänsivät kasvonsa kohti hyistä tuulta.

(Julkaistu alunperin Elonkehä-lehdessä keväällä 2018.)

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: