Tässä kirjoituksessa esittämäni ajatukset rautakauden alkupuolen uskomusperinteistä koskevat kaikkia ao. aikakauden muinaissuomalaisia heimoja; siis suomalaisia, kainulaisia, sekä hämäläisiä. Savolaisuutta omana erillisenä heimoidentiteettinään ei tuolloin vielä ollut, kuten ei myöskään muinaiskarjalaisten kansaa. Myös Kainuu ja Peräpohjola olivat itämerensuomalaisten toimesta vielä asuttamatta.

Rautakauden puolivälin jälkeen alkoi muinaishämäläisen asutuksen pohjalta Itä-Suomessa savolaiseen paikallisuuteen johtava kehitys, joskin ilmaisut ”Savo” ja ”savolainen” yleistyivät vasta historiallisella ajalla 1300-luvun alussa. Rautakauden lopulla myös muinaiskarjala kehittyi omaksi kulttuuripiirikseen, sisällyttäen väestöpohjaansa hämäläisen ja ”suomalais-volgalaisen” juuren. (Suomalais-volgalainen kielihaara on kielitieteessä kiistanalainen. Viittaankin termillä ”suomalais-volgalainen” tässä yhteydessä lähinnä maantieteellisesti määriteltäviin kansoihin, kuten merjalaisiin ja itäisiin tšuudeihin.)

Savolaiset kielimuodot kehittyivät vuosituhannen vaihteessa muinaiskarjalan kielestä. Noin muuten savolaisuus kytkeytyy ennen kaikkea kaskikulttuurin kehittymiseen 700-luvulta eteenpäin. Aikakauden uskontoelämän osalta savolaisuudessa oli kyse hämäläisestä ja osin myös karjalaisesta muinaisuskosta uuteen elinkeinoympäristöön sopeutuneena.

Kaskikulttuurin mukanaan tuomiin muutoksiin kytkeytyi koko Päijänteen ja Saimaan välinen alue. Varsinkin Mikkelin seudusta kehkeytyi voimakas rautakautinen keskus, mitä osaltaan vaurastutti Luoteis-Venäjällä nousseen Novgorodin karjalaisvetoinen turkiskauppa. Juuri tähän ajankohtaan liittyi muinaiskarjalan kielen ja kulttuurin suurin vaikutus savolaisuuteen.

Mikkelin seutu oli merkittävä myös keskiajalla, mistä kertovat esimerkiksi 1300- ja 1400-luvuille ajoitettavat Tuukkalan upeat arkeologiset löydöt. Samoihin aikoihin eli 1300-luvun alussa, Savilahden eli ”Savon” asukkaat aloittivat voimakkaan uudisasutuksen pohjoiseen ja koilliseen, luoden historialliselle savolaisuudelle uudet reunaehdot. Viimeistään tästä eteenpäin savolainen kansanusko kehitti vahvemmin omaleimaisia, selkeästi paikallisia piirteitään.

Aloitan savolaisten perinneuskoa käsittelevän esitykseni kuolemaan liittyvistä asioista, sillä suomalaisheimojen vanhakantaisimman uskontoelämän keskiössä oli vainajainpalvonta. Piirre palautuu myöhäiskantasuomea puhuneiden ihmisten aikaan noin 1000 eaa., tai peräti suomalais-saamelaisen kantakielen (”varhaiskantasuomen”) aikaan noin 1500–1000 eaa. Esivanhemmilla on luonnollisesti ollut tärkeä rooli ihmisten arjessa jo tätä ennen, mutta mitä selkeämmin puhumme pyyntikulttuurien ajoista, sitä varmemmin tulee meidän puhua etävainajalasta, jolloin tuonilmaiseen menneet on mieletty sananmukaisesti ”jossain kaukana” oleviksi. Maatalouden yleistyessä käsitys Tuonelasta muuttui lähivainajalaksi, sillä ihmisten asuttaessa samoja seutuja pidempään, myös kalmistot eli hautausmaat vainajineen muodostuivat elävien likelle.

Vainajainpalvonta siihen liittyvine tapoineen jatkui hyvin pitkään, minkä myötä se muodosti lähtökohdan muiden suomalaisheimojen ohella myös savolaiselle perinneuskolle.

Keskiajalla niin katolisen- kuin ortodoksikirkonkin lähetystyö vaikutti suomalaisheimojen ja karjalaisten (mukaan lukien inkerikkojen) parissa. Vaikutus ulottui eri seuduille eritahtisesti, luoden vähitellen alueellisia eroja. Näistä eroista huolimatta yhteisen mytologiamme pohja ei muuttunut, sillä ainoastaan sen tulkinnat sekä painotukset ovat vaihdelleet. Mielestäni tämä koskee ”itämerensuomalaisen” kansanuskon myöhempää perusvirettä oikeastaan kaikkialla. Tämä huomioiden, kun käsittelen tekstissäni rautakauden lopun uskomusmaailmaa ja historiallisen ajan kansanuskoa, pyrin kuitenkin erottelemaan heimoalueita ja kansoja aina kun tarpeen ja mahdollista.

Vainajakultti

Ihmisen kuolemaa varsinkin sairauden kohdatessa saatettiin ennustaa villi- ja kotieläinten oudon käytöksen, selittämättömien äänien, taikka pihapiirissä olevan puun äkillisen kuoleman myötä. Kyse ei ole ollut yksinomaan kielteisestä asiasta, sillä enteiden avulla lähestyvään kuolemaan on voitu varautua ajoissa.

Kun ihmisen vointi sitten heikkeni ja hänen todettiin melkoisella varmuudella tekevän kuolemaa, kuolevan vierellä ryhdyttiin valvomaan kunnioittavan hiljaisuuden vallitessa. Savupirtin lakeinen (savuaukko) on avattu kuolevan sielun helpon ulospääsyn takaamiseksi.

Ennen varsinaisia peijaisia (maahanpanijaisia eli hautajaisia) vainajasta tuli puhua pelkkää hyvää, sillä kuolleen hengen koettiin kuulevan kaiken ympärillä tapahtuvan. Peijaisvalmistelujen aikana vietettiin ruumiinvalvojaisia, jotta kuollut ei päässyt karkaamaan teille tietämättömille, eikä kukaan kajonnut kalmoon asiattomin aikein, esimerkiksi yhteisön vaarantavat taikakeinot mielessään.

Vainajan käsittelyyn liittyi erilaisia varautumistapoja ja käytössääntöjä, sillä kuolleiden kalmanväki oli väistämättä ristiriidassa elävien yhteisössä vaikuttavien väki-voimien kanssa. Niinpä ihmisen kuoltua kalmon (ruumiin) silmät tuli pikaisesti sulkea, jottei se voinut katsella itselleen matkaseuraa Tuonelaan. Myös hallitsematonta itkemistä tuvassa vältettiin, jottei vainajan henki jäisi turhanpäiten taloon viivyttelemään. Kalmanväkeä toisaalta käytettiin monissa taikakaluissa ja taioissa hyväksi, ja kalmanväkeä myös loihdittiin avuksi eri tilanteissa. Painopiste tällaisessa toiminnassa on ollut oman suvun vainajiin kytkeytyvän kalman hyödyntämisessä, sillä vieras kalmanväki oli aina suurempi uhka.

Rautakauden alkupuolella ei vielä ole ollut käytössä erillistä ruumislautaa eli kalmolautaa, sillä sen käyttö vaikuttaa liittyneen vasta kristinuskon mukana levinneisiin tapoihin. Vainaja onkin tuvassa ollessaan maannut olkien päällä lattialla, tai vaihtoehtoisesti seinustoja kiertäneelle penkille laskettuna.

Kun ruumis oli siirretty saunaan esimerkiksi paareilla kantaen, se pestiin ja puettiin parhaimpiinsa. Vainajaa pidettiin saunassa tarpeen tullen pidempäänkin, kunnes yhteisö oli valmis jatkamaan toimintaansa. Pestyä ja puettua vainajaa saatettiin pitää myös riihessä tai aitassa (erityisesti talvella), kunnes kaikki hautajaisvalmistelut oli tehty. Tässä vaiheessa vainaja tuotiin takaisin asuintupaan, missä ruumiinvalvojaiset jatkuivat rituaalisin itkuin, jotka esittivät kuolleelle niin anteeksipyyntöjä kuin kiitoksia. Kaikki peijaisiin liittymätön työnteko sekä nukkuminen oli tässä vaiheessa kiellettyä. (Pienimmät lapset on varmaankin armahdettu valvomiselta. Olettaisin, että heidät on tämän vuoksi nukkuessaan suojattu kalmanväeltä taikakeinoin ja loitsuin. Saattoihan nukkuvan sieluista itse tai luonto muussa tapauksessa ajautua kuolleen hengen valtaan.)

Valvojaisten jälkeisen aamun valjetessa vainaja laskettiin vauraammissa taloissa yhdestä puusta veistettyyn kannelliseen arkkuun. Yksinkertainen ja maalaamaton arkku miellettiin ruuheksi, mikä ajatuksena liittyi vainajan hengen suorittamaan matkaan Tuonelanvirralla. Ruuhen pohjalla saattoi olla turkiksia tai pellavaa, jotta vainajan oli siinä hyvä maata. Pään ja jalkojen alle saatettiin asetella omat pieluksensa.

Ennen arkun sulkemista ruuheen on vielä aseteltu vainajan eläessään käyttämiä tarvekaluja kuten aseita, työkaluja yms., sekä antimina ruokaa ja juomaa. Toisin sanoen kuolleet varustettiin huolella sekä Tuonelaan suuntaavaa matkaa että tuonpuoleista elämää varten. Ruuhen kylkeen on voitu jättää pieni aukko, jotta vainaja on matkalla kalmistoon voinut katsella asuinseutujaan. Läheskään kaikkialla ei ruuhimaista arkkua ole ollut käytössä, jolloin vainaja on parhaine vaatteineen ja antimineen kääritty kankaaseen tai turkiksiin, nahkoihin tai vaikkapa tuoheen.

Kuollut on lopulta saateltu elävien yhteisöstä kuolleiden yhteisöön, siirtymää edesauttavien ja sitä jäsentävien saattovirsien kera. Matkalla kalmistoon on saatettu myös loihtia sukuyhteisöä suojaavia loitsuja, erityisesti jos vainaja on menehtynyt tapaturmaisesti tai väkivallan seurauksena, jos hänet on eläessään koettu pahatapaiseksi tai ristiriitaiseksi hahmoksi, tai jos kyseessä on ollut noita.

Hautapaikat sijaitsivat rautakaudella peltoraivioiden tuntumassa, eli kohtuu lähellä pysyväisluontoista asustusta. Rautakauden alkupuolella hautaukset olivat useimmiten maansekaisia kiviröykkiöitä, jotka tiheämmän asutuksen alueilla saattoivat muodostaa useamman suvun käyttämiä kalmistoja. Tiettyä tarkkaa aluetta asuttavien yksittäissukujen kohdalla röykkiöt tehtiin maastoon yksityisiksi hautauspaikoiksi.

Myöhemmässä vaiheessa kalmistoista muodostui suhteellisen tasaiselle maalle laadittuja kenttiä, joilla peitteenä oli maansekaista kivikkoa. Likeisellä hautaroviolla antimineen poltetun vainajan tuhka, palaneet luut, sekä antimien jäänteet on sijoitettu tällaiseen kalmistokenttään joko yhteen paikkaan tai vapaammin sirotellen, tapojen vaihdellessa eri aikoina ja eri alueilla. Yhteen kalmistoon on voitu tällä tavoin haudata kuolleita jopa satojen vuosien ajan.

Hauta-antimien joukkoon kuuluneet esineet on rautakauden alkupuoliskolla usein rikottu – joko ennen hautaroviolla polttamista tai sitten sen jälkeen. Niinpä miekkoja ja keihäänkärkiä on voitu pilkkoa tai väännellä pieniksi mytyiksi, ja ranne- sekä kaulakoruja suoristaa. Tällä tavoin vainajaa tuonpuoleiseen seuraava esine on ikään kuin ”surmattu”, ja esineen sielu vapautettu kuollutta seuraamaan. Aseita särkemällä on esineet tehty samalla elävien kannalta vaarattomiksi, oli niiden mahdollinen käyttäjä sitten haudanryöstäjä tai vainajan rauhaton henki.

Ruumishautaus yleistyi rautakauden lopulla. Tällöin vainaja on sijoitettu vaikkapa tuohella vuorattuun maakuoppaan pää kohti pohjoista. (Kristinuskon myötä ruumishautaukset ovat yleensä itä-länsisuuntaisia.) Mukaan on aseteltu vielä hauta-antimet, minkä jälkeen vainaja on voitu peittää esim. karhun taljalla. Kuoppa on lopulta peitetty maalla. Mikäli vainaja on kuljetettu paikalle ”ruuhiarkussa”, ei muuta oikeastaan ole tarvittu kuin maakuoppa, joka on peijaisten lopuksi täytetty. Joskus hautapaikan ylle vainajan pään tienoille on asetettu kivi.

Arkeologisissa tutkimuksissa aseita ei ole löydetty ainoastaan miesten haudoista, sillä sekä keihäänkärkiä että miekkojen osia on säilynyt useissa rautakauden naistenhaudoissa. Oma kiinnostava tapauksensa on Kanta-Hämeessä sijaitseva Hattulan Suontaan ristiretkiaikainen ruumishauta, minkä hauta-antimet pronssikahvaisine miekkoineen ovat kuuluneet sukupuolikromosomiyhdistelmä XXY:n omanneelle henkilölle. Hattulan Suontaan vainaja kuvastaa sitä, miten rautakauden yhteisössä korkean statuksen omaava ihminen on sosiaaliselta identiteetiltään voinut asettua tavanomaisen sukupuolia koskevan kahtiajaon ulkopuolelle. Eläessään hän ei välttämättä ole ollut ”mies” eikä ”nainen”, vaan hyväksytty muunsukupuolisena. Pidän itse asiassa todennäköisenä, että tällainen sosiaalisten sukupuoliroolien joustavuus on koskenut kaikkia muinaisuskoisia suomalaisheimoja ja karjalaisia. Tästä on merkkejä historiallisen ajan kansanuskoa koskevassa aineistossa, esimerkiksi kuvauksissa parrakkaasta metsänhaltija Annikista.

Mutta palatkaamme vainajakulttiin. Suvun vainajat koettiin hautajaisten jälkeenkin osaksi omaa yhteisöä, sillä heidän katsottiin asettuneen raivaamiensa peltojen ja rakentamiensa asuintalojen haltijoiksi (myös muodossa haltia). Sukua olevien paikkahaltijoiden ominaisuudessa vainajat huomioitiin osana jokapäiväistä elämänmenoa. Tavanomaisin kuolleiden muistamis- ja kunnioittamiskeino oli lyylittely eli lyyliminen, toisin sanoen antimien antaminen tuonilmaiseen menneelle suvulle. Uhriantimia luovutettiin ennen kaikkea kalmistojen yhteyteen, mutta myös perhe- tai sukukohtaisten pitämyspuiden juurelle tai erityisille kuppikiville. (Kuppikiviperinne levisi Itä-Suomeen muinaishämäläisten mukana.)

Lyylimisen yhteydessä ei vain muisteltu ja kunnioitettu vainajia, vaan heiltä pyydettiin apua ja neuvoja yhteisön elävien jäsenten hyväksi. Kyse oli vuorovaikutuksesta yli sukupolvien, tavalla, joka kykeni huomioimaan ihmisen kaukaisimmatkin esivanhemmat, ns. nimeämättömät ja tuntemattomat. Suvun esivanhemmat toimivat paitsi paikkahaltijoina myös elävien suojelijoina ja moraalin valvojina.

Ihmisen ns. persoonasielun eli itsen katsottiin kuoleman jälkeen usein palaavan elävien joukkoon suvussa tapahtuvan uuden lapsen syntymän myötä. Jälleensyntyneen kohdalla saatettiinkin tämän kasvaessa tunnistaa tuonilmaiseen eli manalaan jo aiemmin menneen tunnetun ja nimetyn sukulaisen piirteitä. Varsinkin väekkäiden parantajien ja noitien kohdalla osa vainajan esoteerisiin voimiin liitettävistä kyvyistä on voinut palata yhteisöön jälleensyntyneen luonto-sieluun kytkeytyen.

Tämän- ja tuonpuoleisen välinen raja oli mahdollista ylittää molempiin suuntiin, niin elävien kuin kuolleiden toimesta. Varsinkin vuoden taitteessa eli kekrinä on tämänilmaisen ja Tuonelan välinen rajan ollut häilyvä. Loppusyksyn pimenevät illat sadonkorjuujuhlineen olivatkin otollisinta mahdollista aikaa suvun vainajien muistamiseen ja vainajahenkien kanssa viestintään. Tähän liittyen järjestettiin suuria pitoja vainajille katettuine osuuksineen. Tuonilmaisille käytiin kekrinä myös lyylimässä kalmistoon, ja myöhemmin historiallisella ajalla erityisten pyhien puiden tyvelle.

Kalmistot olivat talo- ja sukukohtaisia riittipaikkoja eli hiisiä, jotka antoivat yhä uusille sukupolville hallintaoikeuden maahan. Kalmistot, peltoraiviot ja talonpiiri muodostivat yhdessä pyhän (myöhemmin pihan), eli esoteerisessa mielessä ulkopuolisilta erotetun, suljetun ja kielletyn alueen. Kalmistojen osaltaan perustelema ylisukupolvinen hallintaoikeus maahan korostui rautakauden lopulla ja varhaiskeskiajalla savolaisen kaskikulttuurin keskuudessa, sillä varsinkaan syrjäseuduilla erityisen yhtenäisiä kyläyhteisöjä ei juurikaan ollut. Näin ollen suvun ensimmäinen hautaus vaaramaisemaan tarkoitti väkevöitynyttä oikeutta paikkaan. Toisaalta harvojen asutustihentymien alueella (mm. Savilahdella) kilpailu parhaista kaskimaista, niityistä ja kalavesistä oli kovaa. Ikääntyneet kalmistot vainajineen olivat niillä seuduin konkreettisesti varmistamassa jälkeen jääneiden elinmahdollisuuksia.

Kalmisto-hiisistä muodostui läntisemmän peltoviljelyn ja tiheämmän kyläkulttuurin piirissä pyhiä lehtoja, joita saattoi käyttää yhden suvun sijaan useamman suvun muodostama laajempi riittiyhteisö. Idässä asutus oli harvempaa, mihin liittyen varsinkin myöhempien aikojen kaskisavolaisten keskuudessa kalmistot olivat sukukohtaisia.

Savolaisuuden syntysijoilta Etelä-Savosta tunnetaan liki 100 hiittä. 1500-luvulta eteenpäin hiisien käyttö uhraamiseen ja hautaamiseen kuitenkin hiipui kristillisen käännytystyön vuoksi. Kirkko itse asiassa kaatoi hiisimetsiköitä, rakentaen usein tilalle omia kirkkojaan. Kyse oli kristinuskon kanssa kilpailevan vainajakultin kitkemisestä kaikin mahdollisin keinoin. Tähän liittyy myös se miten vainajia alettiin haudata kirkon toimesta kirkkorakennusten lattioiden alle, käytännössä vanhan vainajakultin ulottumattomiin, ”turvaan” paheksuttavalta pakanuudelta.

Hiisimetsiköiden ja sukukalmistojen hävittäminen tuhosi rautakautisten ja varhaiskeskiaikaisten savolaisyhteisöjen taloudellisia ja sosiaalisia rakenteita, poistaen metsäniittyjen ja kaskimaiden hallintaan liittyvät ylisukupolviset ja pyhiksi koetut perusteet. Uudelle ajalle tultaessa vainajat kyllä edelleen miellettiin osaksi vuorovaikutteista arkea, mutta poismenneiden lopullinen kohtalo etääntyi pappien saarnoissa tuntemattomiin, samalla kun vanhan uskonnon kuvaama tuonpuoleisen topografia hämärtyi. Kotoperäinen vainajakultti häiriintyi. Mitä siis jäi jäljelle?

Savolaiset loitsut historiallisen ajan kansanperinteessä kuvaavat Hiittä jäniksiä ja metsälintuja ansaan ajavaksi olennoksi, jonkinlaiseksi pelottavaksi metsänhaltijaksi. Hiittä saatettiin myös pyytää tietäjän avuksi sairautta parantamaan tai sitä luomaan. Käytännössä savolainen tietäjä tukeutui Hiisi-hahmoon usein, ja varsinkin kun tarvittiin kaikkein voimakkainta mahdollista tahoa avuksi. Tämä kaikki on ollut muistumaa kalmisto-hiisissä vaikuttaneiden vainajahenkien väestä, mistä juontuen myöhempien aikojen persoonallinen Hiisi-olento koettiin niin ikään uhkaavaksi ja osaamattomissa käsissä vaaralliseksi kumppaniksi. Ei liene yllätys, että kirkko rinnasti Hiiden kristinuskon paholaiseen, viimeistellen vainajakulttiimme kohdistuvan väkivaltansa. Paradoksaalista kyllä, savolaisten Hiisi-olento (myös muodossa Hiittenpoika ja Hittavainen) on kansanuskossa saanut aineksia myös katolilaisen lapsipyhimys Vituksen hahmosta.

Vaikka hiisimetsiköt hävitettiin, uhrikivet ja uhripuut säilyivät Savossa jonkinlaisina jäänteinä vainajakultista 1800-luvulle saakka, osin jopa viime vuosisadalle. Savosta tunnetaan myös erityisiä uhriaittoja, jotka ovat sijainneet pihapiirissä. Vielä 1600-luvulla uhriaittoja oli ainakin Kangasniemellä ja Suomenniemellä, mutta kirkko määräsi ne hävitettäväksi.

Viljelysten tuntumassa sijainneille kuppikiville uhraamista harjoitettiin Savossa vielä 1900-luvulla. Suurin osa Savon kuppikivistä (82 kpl) sijaitsee Savonlinnan seudulla. Uhrikiviä yleisempi lyylimispaikka historiallisella ajalla on kuitenkin ollut uhripuu. Yleensä kyseessä on ollut suuri kuusi, koivu tai mänty. Uhripuuta on kutsuttu myös nimellä hiisipuu, muistumana hiisimetsiköistä eli vainajakulttimme varsinaisista kalmistoista.

Hiisipuut sijaitsivat hiisimetsiköiden tapaan pihapiirissä (pyhäpiirissä) tai peltojen liepeillä. Antimina toimi ikiaikaiseen tyyliin varsinkin esikoisantimet, eli ensimmäinen osa kaikesta mitä maa, vedet tai karja tuottivat. Niinpä puille lyylittiin ensimmäiset jyvät viljasadosta, ensimmäiset pyyntikauden kalat, sekä ensimmäiset ternimaidon tipat lehmän poi´ittua. Suvun vainajille ja muille paikkahaltijoille uhrattiin myös kun aloitettiin jokin merkittävä työ, kuten talon rakentaminen tai kylvö. Lisäksi uhripuilla on lyylitty elämän tärkeiden siirtymävaiheiden aikaan. Syntymää, häitä, ja kuolemaa on kaikkia säestänyt antimien luovuttaminen pyhillä puilla.

Jos suvun uhripuuta tavalla tai toisella vahingoitettiin, oli seurauksena tulipalo tai karjan sairastuminen. Huono onni saattoi kohdistua myös ihmiseen sairauden, vammautumisen tai mielisairauden muodossa. Vaarassa olivat paitsi puun vahingoittaja myös suvun vanhaemäntä, jonka pääasiallisella vastuulla pitämyspuun hoitaminen perinteen mukaan oli.

Lienee jo itsestään selvää, että kirkko kannusti savolaisia kaatamaan vanhat uhripuunsa. Kampanja uhripuita vastaan oli ankarimmillaan 1700-luvulla, mutta niin suuresti kansa puitaan kunnioitti, että moni niistä jäi sijoilleen kenenkään niihin kajoamatta.

Lyylimispaikkoja sijaitsi myös luonnossa, kaukana pihapiiristä. Umpimetsissä, saarilla, sekä korkeilla mäillä sijaitsevat uhripuut ja -kivet eivät kuitenkaan liittyneet vainajakulttiin, vaan omaperäisten jumalten ja haltijoiden palvontaan sekä lepyttelyyn. Tämä kirkon silmiltä suojassa tapahtuva toiminta jatkui Savossa pitkään.

Vuotuisjuhlia

Kekri

Loppusyksyn kekri oli satokauden päätös ja samalla perinteisen vuodenkierron taitekohta. Kekriä kutsuttiin myös jakoajaksi, jolloin eläville, vainajille, sekä haltijoille jaettiin omat osuutensa vuoden tulosta. Alunperin kekrinä lyylittiin kalmistoon, mutta kun vanhat sukuhiidet tuhottiin kirkon toimesta, vainajille ryhdyttiin lyylimään yksittäisten uhripuiden juurelle. Kekri on ollut kaskikaudella vuoden tärkein juhla, ja se säilytti asemansa pisimpään nimenomaan Itä-Suomessa.

Kekripidoissa nautittiin usein lammasta, minkä jälkeen lampaan kaikki luut tai vähintäänkin kallo vietiin uhripuun juurelle. Tapa säilyi Savossa 1900-luvulle saakka. Kekriin kuului historiallisella ajalla myös ”kekrin kiertäminen”, jolloin erikoisesti pukeutuneet kekripukit, köyrimöröt ja köyrittäret kiersivät talosta taloon kestitystä vaatien. Talojen kiertäminen isommalla joukolla oli tapana varsinkin Länsi-Suomessa, missä kylät olivat tiiviitä ja monisukuisia asutuskeskuksia. Savon syrjäseuduilla yksittäistalojen kohdalla riitti, että joku pukeutui pukiksi, tullen sitten tupaan kekrimenot keskeyttämään.

Heimoalueesta riippumatta pelottavasti käyttäytyvä kekripukki vaati aina ruokaa ja juomaa. Jos antimia ei ollut luvassa, uhkasi pukki särkeä pirtin uunin. Tällä olisi ollut vakavat seuraukset, sillä tuvan haltijan (käytännössä talon rakentaneen esivanhemman hengen) katsottiin asuvan uunin takana. Jos uuni särkyisi, jättäisi haltija talon ja sitä asuttavat ihmiset oman onnensa nojaan.

Kekripukin kestitsemisellä on juurensa keskiajalla ja esihistoriallisella ajalla. Tuolloin antimia ei kuitenkaan ole luovutettu sisään ryntäävälle ahnaalle pukille, vaan ruokaa ja juomaa on noutanut hartaasti käyttäytyvä joukko suvun taikka laajemman kyläasutuksen jäseniä. Saatuaan taloista tarvitsemansa, ei joukko ole suinkaan nauttinut antimia itse, vaan kulkenut ne mukanaan pyhäpiirin laitamille joko kalmistoon tai uhripuun juurelle, missä ne on lyylitty vainajille sekä muille paikkahaltijoille.

Radikaali muutos eri aikakausien kekritapojen välillä liittyy kirkon vaikutukseen. Vanhan uskon sukuhiidet olivat lähetystyön myötä pannassa tai tuhottuja, sekä vainajille lyyliminen paheksuttavaa. Tämän vuoksi osa kekrin juhlatavoista siirtyi ajan kuluessa sisätiloihin, ja antimien vastaanottajaksi kehittyi olemukseltaan hieman epämääräinen sijainen. Osin viihdyttävä ja osin ärsyttävä, sekä usein vahvasti juopunut pukkihahmo. Samoihin aikoihin on katolinen ”kaikkien pyhien päivä” pyrkinyt korvaamaan perinteisen kekrin hartaammat osuudet.

On mahdollista, että esihistoriallisten kekripitojen aikaan oman lyyliosansa on saanut myös itse metsä, jonka olemus on saanut hahmonsa ylisessä alkuaikana syntyneen karhun muodossa. Tapa olisi sikäli järkeenkäypä, että jumalallinen karhu on vanhojen myyttiemme mukaan kaukainen esivanhempamme, jonka kunnioittaminen ja muistaminen muiden esivanhempien ohella olisi ollut kekrinaikaan luontevaa. Myöhempien aikojen kekripukin karvaiset asusteet, väärinpäin käännetyt takit, tuohinaamiot, eläimellinen liike, sekä käytöksen hurjuus ovat saattaneet olla muistumaa näistä kontioon liittyvistä kekritavoista. Kekripukin usein käyttämät sarvet ovat olleet näyttävä lisä asukokonaisuuteen, ja niiden suosio kaiketi kytkeytynyt kekriaterian vuohi- taikka lammasuhriin.

Kekrinä suoritettiin paljon taikoja, sekä luettiin lukuisia loitsuja. Hyvin monet näistä pyrkivät karjan suojaamiseen, sekä talon aineellisen vaurauden varmistamiseen. Jos kekrinaikaiset riitit laiminlyötiin, tarkoitti se huonoa onnea talolle ja suvulle.

Ukon vakat

Vuonna 1545 Ruotsin kuninkaalle lähettämässään kirjeessä savolaiset talonpojat valittivat, että Savonlinnan voudiksi nimitetty Klemetti Henrikinpoika Krook eli ”Klemetti-kirjuri” teetti kansalla liikaa töitä. Samalla valitettiin veroista, ja kun kerran vauhtiin päästiin, piti muistakin epäkohdista huomauttaa. Ärtyneenä savolaiset mm. kertoivat, miten Klemetti-kirjuri oli langettanut heidän ylleen 32 vehnätynnyrin sakon Ukon vakkojen (myös muodossa vakkajuhlat tai vain vakat) juomisesta. Tämä on varhaisin historian lehdille tallentunut maininta savolaista kansanuskoa koskien.

Ukon vakkoja kuvasi myös Klemetti-kirjurin lanko Mikael Agricola (n. 1510–1557) vuonna 1551 ilmestyneen Psalttarin suomennoksen esipuheessa. Esipuheessa, johon hän liitti tunnetuksi tulevan hämäläisten ja karjalaisten ”epäjumalien” luettelon.

On arvioitu, että Agricola olisi saanut tietoja kansan palvomista jumalista nimenomaan Klemetin kautta, ja että kyseessä olisivatkin savolaisten jumalat. Kun muistamme savolaisten pitkälti hämäläisen väestöpohjan ja ao. heimojen yhteisen mytologian, on kyse lukijan kannalta uskoakseni miltei samasta asiasta. Agricolan tapa puhua ”hämäläisistä” saattaa liittyä myös hänen tietoonsa savolaisen väestön pitkälti muinaishämäläisistä juurista. Olisiko tämä määritellyt Agricolan käyttämää etnonyymiä, olkoonkin, että (mahdollisesti) puheena olevalla savolaisten heimolla oli selvästi muinaiskarjalasta polveutuva kieli, sekä vuosisatojen aikana kehittynyt, muista heimoista ja kansoista erillinen paikallisidentiteettinsä?

Oli miten oli, kevätkylvön ja tarvittaessa myös kesäkuisen kuivuuden aikaan pidettyjen Ukon vakkojen tavoitteena oli varmistaa kasvavan viljan tarvitsema riittävä vesisade. Kyse oli suurista juomakesteistä, joihin ottivat osaa sekä miehet että naiset. Juhlissa nautittiin sahtia, ja mitä vahvemmassa humalassa väki oli, sitä enemmän kasvukauden lopuksi olisi viljaa luvassa. Tämän vuoksi Ukon vakkojen oluen tuli olla vahvaa, ja sen valmistukseen liittyi myös taikakeinoja. Niinpä juhlajuomaa valmistettaessa ohranjyviä tuli laittaa vakassa asuintuvan katolle, ja jos sadevesi kasteli jyvät, juuri niistä jyvistä tehtiin maltaat. Pitoihin kuului Ukon maljan nauttimisen ohella laulua ja tanssia, loihtimista, sekä järvestä, joesta taikka purosta nostetun veden symbolista pirskottamista ihmisten päälle.

Vakkoja on vanhastaan saatettu viettää hiisissä eli pyhissä lehdoissa taikka kalmistoissa, mutta tapa on siinä tapauksessa hiipunut hiisien tuhon myötä. Ukon vakkojen vietosta kertovat historialliset lähteet puhuvatkin tapahtumista esimerkiksi järven rannalla, missä väki on polvistunut suureen piiriin. Pitoja johtanut henkilö on seissyt vyötäisiin asti vedessä, loihtien ”Ukkoa ilman isää” suomaan sadetta. Samalla hän on heittänyt vettä ilmaan, sekä juonut Ukon kunniaksi pyhitettyä olutta. Lopulta Ukolle on uhrattu kokonainen vakallinen ruokaa, ja kaikki paikalla olevat ovat yhtyneet juominkeihin. Poistuessaan paikalta, ovat ihmiset pirskotelleen toistensa päälle vettä.

Sateen ja ukkosen jumala Ukko oli esivanhempien ohella kaskikulttuurin merkittävin palvonnan kohde. Ukko sääteli pilviä ja tuulia, sekä ylipäätään kaikkia taivaan eli ilman ilmiöitä. Tämän vuoksi Ukon eräs puhuttelumuoto oli Ukko ylijumala. Lisänimi ei viitannut ylivertaiseen asemaan muiden jumalten joukossa, vaan asemaan ihmisen yllä olevan maailmanosan jumalana. Ukko onkin ollut sama kuin myyttiemme Ilmarinen (myös muodoissa Ilma, Ilmari, Ilmori, Ilmollinen, Ilmalainen, Ilmamo, Ilmamoinen jne.), joka tunnettiin taivaankannen tekijänä sekä tulen luojana. (Kaiketi Ilmarisen hahmoon liittyen eräät saamelaisryhmät tunsivat tuulenjumala Biegga-gallesin eli Tuuli-Ukon nimellä Ilmaris, sekä ukkosenjumalan nimellä Ilmaričče. Udmurteilla taivaanjumala Ilmarisen nimi on ollut Inmar.) Historiallisena aikana Ukko-Ilmarinen miellettiin pilvissä kulkevaksi, taivaansinistä pukua tai tulista turkkia yllään kantavaksi vanhaksi mieheksi. Hahmo yhdistettiin myös takomiseen ja rautaan.

Ilmarinen on alkujaan ollut kotkanhahmoinen (kokonhahmoinen) luojajumala, jonka kynsistä ensimmäinen kyty eli kipinä putosi maailmaamme. Kokko-Ilmarinen on hauen- taikka sammenhahmoisen isoveljensä Väinämöisen sekä joutsenhahmoisen pikkuveljensä Joukahaisen kanssa muutenkin vastannut maailman eri rakenteiden luomisesta. Nämä eläinhahmoiksi mielletyt luojajumalat liittyvät uskomusperinteemme kaikkein vanhakantaisimpaan kerrostumaan, ollen savolaista kaskikulttuuria huomattavasti vanhempaa perua.

Tulella, tuulella ja sateella oli ratkaiseva merkitys kaskea poltettaessa, ja sitä kautta myös rukiin kasvussa. Kaskikulttuurissa Ukko Ilmarinen nousikin jumalista suurimpaan rooliin ihmisen hyvinvoinnin kannalta. Ei ihme, että Ukon vakat ovat olleet savolaisille kekrin jälkeen vuodenkierron tärkein juhla.

Ukolla ajateltiin olevan hallussaan mahtava lyömäase, joka ukonilmalla tuotti korviin kuuluvan jyrinän sekä silminnähtävän salamaniskun. Kansanperinteen mukaan ukkoseniskemältä paikalta saattoi löytää ukonvaajan eli kivisen kirveenterän. Tämän katsottiin olevan voimakas taikakalu, millä voitiin parantaa sairaita ja suojautua tulipaloilta. Ukonkivi taas on kvartsin vanha nimitys. Perimätiedon mukaan sillä on isketty kaskitulet esim. Leppävirralla vielä pitkään historiallisella ajalla.

Monien ukko-alkuisten paikannimien katsotaan olleen Ukon vanhoja palvontapaikkoja. Tällaisia ovat mm. Ukonsaari, Ukonmäki, Ukonvesi jne. Ilmoja hallitsevan Ukko Ilmarisen feminiininen pari on kansanuskossa ollut Rauni, jonka nimi muuttui savolaisissa kielimuodoissa muotoon Ryönikkä. Ryönikkä on yhdistetty mm. ukonilman jälkeen näkyvään sateenkaareen.

Historiallisten lähteiden perusteella tiedetään, että Hämeen Hauhossa vietettiin suuren kuivuuden vuoksi Ukon vakat vuonna 1662, ja Etelä-Savossa Sulkavalla vuonna 1679 karjaa kesälaitumelle laskettaessa. Käräjäpöytäkirjat kuitenkin samalla todistavat, miten Ukon vakoista tuli tämän jälkeen laiton juhla. Kaikkialla ei kielloista tietenkään välitetty, ja esimerkiksi tunnettu kansanperinteen kerääjä Samuli Paulaharju kertoo Ukon vakkoja vietetyn niinkin myöhään kuin 1800- ja 1900-lukujen taitteessa. (Osa näistä maininnoista liittyy Laatokan Karjalaan, mm. Kurkijoelle vuodelta 1910). Kirjailija sekä perinteen kerääjä Eero Salmelainen kertoo, miten Rautalammilla Pohjois-Savossa oli vielä 1800-luvun puolessa välissä kahdella kylällä tapana viettää yhteisiä vakkoja.

Viljelyyn noin muutoin liittyviä taikakeinoja on Savossa harjoitettu vielä 1900-luvun alkupuoliskolla.

Karhunpalvonta

Karhua on kunnioitettu ns. itämerensuomalaisten heimojen ja kansojen keskuudessa metsässä asuvana jumalana, väekkäänä ja viisaana henkiolentona, parantajana, suurpetona, sekä ihmisen myyttisenä kantavanhempana. Vaikka karhuun liittyvät tavat ja käsitykset ovat saaneet hieman eri painotuksia aikakaudesta riippuen, ei karhun asema myyttiemme tärkeimpänä yksittäisenä eläinhahmona ole koskaan ollut uhattuna.

Siirryttäessä pyyntikulttuurista pienimuotoiseen viljelyyn ja karjanhoitoon, eivät karhukulttiin liittyvät käsitykset välttämättä ole kokeneet suuriakaan muutoksia. Lienee kuitenkin niin, että arvokasta lantaa (ja poikimisen yhteydessä myös maitoa) tuottavien lehmien, sekä villaa ja lihaa tarjoavien lampaiden huolehtimiseksi on petoeläimiä tarkkailtu aiempaa tiukemmin.

Rautakauden kuluessa viljely yleistyi ja karjan määrä kasvoi, mutta metsästyksen ja kalastuksen merkitystä ei välttämättä ole koettu aiempaa vähäisemmäksi. Maatalouden edellyttämä työmäärä kuitenkin kasvoi, ja karjan hyvinvointi sekä viljakasvien menestys on asettunut ihmisten mielissä etualalle. Tähän liittyen karjaan käyvä ja pelloilla vieraileva karhu on ollut aikaisempaa suurempi ongelma. Karhusta on tässä vaiheessa tullut myös haittaeläin, vaikka jumala edelleen olikin.

Olen käsitellyt karhukulttiamme ja karhunpyyntiä blogissani alustavasti jo aiemmin. Tässä kohtaa riittänee kun totean, että vanhakantainen karhunpeijaisperinteemme säilyi pisimpään Itä-Suomen syrjäseuduilla savolaisten keskuudessa, Keski-Suomen harvemmin asutuilla lakeuksilla, sekä Pohjanmaan koillisosissa.

Aion kirjoittaa blogiini karhunpalvonta-aiheen ansaitseman kattavamman kuvauksen myöhemmin.

Savolaisia jumalia ja haltijoita

Olen alla olevan epätäydellisen listan savolaisten jumalista ja haltijoista koostanut lähinnä Agricolan jumalaluettelon, sekä kesälahtelaisen tietäjä Juhana Kainulaisen (1748–1847) loitsujen ja runojen perusteella. Perustelen valintaani ajatuksella Agricolan yhteyksistä Klemetti-kirjuriin, sekä tämän mitä ilmeisimmin Agricolalle välittämään tietoon savolaisten jumalia koskien, olkoonkin että Agricola itse puhuu ”hämäläisten” ja ”karjalaisten” jumalista. Juhana Kainulaisen valintaa lähteeksi perustelen puhumansa savonkielen ja vanhempiensa savolaisten juurien myötä. (Kainulaisen isänpuolen suku oli saapunut Keski-Karjalaan Stolbovan rauhan jälkeen. Sama pätee äitinsä Hirvosten sukuun.)

Suurin osa alla mainituista jumalista ja haltijoista esiintyy jollain nimellä myös muiden suomalaisheimojen perinteessä (mukaan lukien inkerinsuomalaiset savakot ja äyrämöiset), samoin kuin karjalaisilla (mukaan lukien inkerikot).

Ahti

Kalojen ja hylkeiden haltija. Taho, jolta pyydettiin saalista kalastajien sekä hylkeenpyytäjien toimesta. Vaikka Ahti miellettiinkin vedenelävien haltijaksi, ei hän ollut niiden luoja. (Kaikki vedenelävät loi Väinämöinen.)

Annikki (Annikka, Annatar, Santta Anna)

Annikki ”metsän piika pikkarainen” ja ”sinisukka suon emäntä” on mielletty keskiajalla sekä historiallisella ajalla Tapion tyttäreksi, jolta on ollut hyvä pyytää saalista. Annikkia on myös voitu pyytää hillitsemään häiritsevästi käyttäytyviä ampiaisia. Annikin taustalla vaikuttaa kristinuskoon liittyvä Neitsyt Marian äiti eli Pyhä Anna, minkä vuoksi loitsuissa Annikista käytetään joskus myös nimitystä Santta Anna. Annikilla on myös vanhempi, verbiin ”antaa” liittyvä täysin kotoperäinen esikuva. Eri näkökulmat tähän haltijaan eivät sulje toisiaan millään lailla pois.

Hiittenpoika (Hiisi, Hittavainen, Vesi Viito vaiton poika, Vesi Veitto veinon poika, Vesi Hitto Hiittenpoika jne.)

Historiallisen ajan kansanuskon metsähaltija, joka sääteli erityisesti jäniksiä saaliseläiminä. Saanut olemukseensa vaikutteita kotoperäisen muinaisuskon hiisi-kalmistoihin liittyvistä merkityksistä, sekä toisaalta katolisesta lapsipyhimys Vituksesta. Agricola kertoo miten ”Hittauanin toi Jenexet Pensast.

Ilmarinen (Ilma, Ilmari, Ilmori, Ilmollinen, Ilmalainen, Ilmamo, Ilmamoinen)

Katso ”Ukko”.

Joukahainen (Jouka, Joukamo, Peräpohjolassa Joukhainen)

Joukahainen on vanhimman muinaisuskomme aikakaudella ollut joutsenenhahmoinen jumala, jolla on ollut ilkikurinen ja/tai riitaisa rooli alkuaikojen maailmanluomistapahtumissa. Hän on Väinämöisen ja Ilmarisen nuorin veli, joka myyttisen pitkän kaulansa avulla helpotti Väinämöisen työtä merenpohjan mudan kasaamisessa yhteen paikkaan, ja näin lopulta ensimmäisen kuivan maan luomisessa. Maatalouden myötä Joukahaisesta kehittyi ihmishahmoinen olento, jonka merkitys savolaisessa kansanuskossa on vähentynyt myyttejä kertaavan pitkämuotoisen runolaulun hiipuessa Savon alueella 1700- ja 1800-lukujen taitteessa.

Kuuritar

Kuuri tarkoittaa hämäläis- ja savolaismurteissa kuomua, katettua rekeä, katosta, suojusta, varastosuojaa, sekä vajaa. Tähän liittyen metsästäjien loitsuissa on voitu sanoa ”Kuuritar metsän kuningas, avaos nyt aittoasi, avaa aittasi avara, luinen lukkosi murenna…” Osa metsän saaliseläimistä oli siis Kuurittaren selän takana, ja niiden pyynti saattoi edellyttää tämän haltijaolennon suopeutta.

Kuutar

Hengettäreksi personoitunut kuu, kuun hallitsija, eli luonnottareksikin luokiteltava jumaluus. Kuuttarelta voitiin pyytää apua painajaisiin, sekä ampiaisten, mehiläisten, ja herhiläisten hillitsemiseksi. Kuuttaresta lauloi isänpuolelta Ilomantsin savolaisiin lukeutuva Magdaleena Kuivalainen eli Mateli Kuivalatar (1771–1846), sanoilla ”Katri kaunis, neito nuori, teki kuusi kuontaloa, kävi kuun keheä myöten, päivän päärmettä vaelsi, kuuli Kuuttaren kutovan, Päivättären ketreävän.”

Mämmelöinen (Mammeloinen, Mammotar, Mannutar, Maunutar, Maatar, Mannun eukko, Maaemo, Maan emo, Maan emonen)

Maan feminiininen kantajumaluus eli ”maaemo” tai ”itse maa”, joka edustaa perinteemme vanhinta kerrostumaa. Maskuliiniseksi mielletyn ilman vastapari. Maan väen lähde, ja näin ollen tärkeä taho kiven ja raudan vihojen parantamisessa, sekä näiden vihojen aiheuttaman verenvuodon seisauttamisessa. Maaemona Mämmelöinen on samalla Manalan eli maan alisen haltija ja keskeinen taho nostettaessa kalman väkeä. Myöhemmässä kansanuskossa joidenkin runojen ja loitsujen mukaan Sampsa Pellervoisen äitihahmo. (Kts. ”Sampsa Pellervoinen”.)

Mielikki

Metsän emäntä, jota rukoilemalla ja jolle lyylimällä pyrittiin varmistamaan saalis metsälle lähdettäessä.

Miiritär

Miiritär ”metsän miniä” oli yksi monista metsän haltijoista, ja ainakin jossain määrin samaistettavissa Mielikkiin. Miiritärtä saatettiinkin Savossa puhutella metsästyksen yhteydessä.

Mimerikki (usein muodossa Mielikki, paikoin muodossa Mimerkki, Himerki, sekä Himmerkki)

Mimerikki ”metsän emäntä” oli tärkeimpiä feminiinisiä metsänhaltijoita (kts. Mielikki).

Pellon Pekko

Pellon Pekko oli ohran ja siitä valmistetun oluen haltija. Pekko antoi sahdille hyvän, ”pellon maidoksi” kutsutun vierteen. Pellon Pekkoa palvottiin Pohjois-Savossa vielä 1700-luvulla. Jumaluus on yhdistettävissä Viron setukaisten Pekoon, niin ikään ohran ja oluen jumalaan.

Päistäryys

Päistärikkö viittaa savolaismurteissa eläimeen, jonka tummahkossa karvapeitteessä on selvästi erottuvia vaaleita karvoja. Kun metsästäjä on puhutellut Päistäryyttä ”pätövää neitoa”, on hän voinut loihtia ”…päristele päistärisi, karistele kaapujais, minun pyytö paikoillein, käytävillen keinollein…” Sanoilla houkuteltiin turkiseläimiä käymään loihtijan luo. Kyse oli siis yhdestä metsän ja saaliseläimien haltijasta.

Päivätär (Päivitär)

Aurinkoa tarkoittava luojajumalatar. Maailman ollessa alkuaikoina pelkkää ilmaa ja alkumeri saran (eli sarajan) vettä, Päivätär synnytti kolme veljestä eli Väinämöisen, Ilmarisen ja Joukahaisen. Nämä loivat maailman muut rakenteet ja mm. kaikki vedenelävät. Myöhemmässä kansanuskossa Päivätär on hengettäreksi personoitunut aurinko (eli Päivä), sekä joskus myös ”Auringon tytär”. Päivättärestä (ja Kuuttaresta) lauloi isänpuolelta Ilomantsin savolaisiin lukeutuva Magdaleena Kuivalainen eli Mateli Kuivalatar (1771–1846), sanoilla ”Sitte luokse luotteliin, ja jaloin lähentelihin, Kuutar mulle kultiaan, Päivitär hopeitaan, minä kullat kulmilleni, päälleni hyvät hopeet.

Rahko (Rahkoi, Rahka, Rahkonen, Rahkoinen)

Etymologisesti sana rahko ja rahka liittyvät käsitteisiin sakka, lika, ruvettunut iho, rokko jne. Kansanperinteessä kyse on uskomusolennosta, joka hävittää kuun näkyvistä, ikään kuin vaikuttamalla kuun pinnan näkyvyyteen. Vermlannin metsäsuomalaisten eli käytännössä savolaisten myöhemmässä kansanuskossa Rahko oli itsemurhan tehnyt ihminen, joka rangaistuksena tämän tabun rikkomisesta joutuu (kuun piilottamisesta poiketen!) rasvaamaan ja kiillottamaan kuuta näkyville, kunnes kapeet taas syövät kuun näkymättömiin.

Rammikko

Rammikko mainitaan ketunpyyntiloitsuissa arvokkaasta nahasta (eli rahasta) vastaavana haltijana, sanoilla ”… Rammikko rahoin vanhin…” Nimen etymologinen tausta on epäselvä, mutta saattaa liittyä käsitteisiin riuska, voimakas, sekä rankka.

Rukitohvana eli Runkoteivas (Rongoteus)

Rukiin jumala Rukitohvana mainitaan useissa pohjoissavolaisissa loitsuissa. Rukitohvanaa palvottiin Pohjois-Savossa vielä 1700-luvulla. Sanan tohvana etymologia liittynee käsitteisiin nopeasti kasvava, tohina, sekä humina. On myös mahdollista, että Runkoteivas nimen loppuosa -teivas liittyy katoliseen pyhimys Stefanukseen, jonka juhlapäivänä 26. joulukuuta oli tapana siunata ruis suitsuttamalla.

Ryönikkä (Rauni)

Sateenkaaren feminiininen jumaluus. Ilman emoisa ulottuvuus.

Sampsa Pellervoinen (Sämpsä Pellervoinen)

Kasvun ja hedelmällisyyden jumala Sampsa Pellervoinen oli tärkeä varsinkin Ukon vakkojen aikaan, kylvön onnistumisen takaajana. Sampsa mainitaankin Ukon vakoissa lauletuissa runovirsissä. Ainakin savolaisessa kansaperinteessä Sämpsän eli poika pellon pohjallisen katsottiin kylväneen maailman ensimmäisen metsän. Hänen katsottiin myös maanneen oman emintimensä eli äitinsä, jota joissain yhteyksissä on kutsuttu nimellä ”akka maan alainen”. Viimeksi mainittu esiintyy kansanperinteessä myös nimellä Mannutar ja Mannun eukko.

Santti Pietari

Santti Pietari oli Pyhän Pietarin kansankielinen nimi.

Tapio

Tapio on alkujaan ollut synonyymi metsälle, saaden jo esihistoriallisena aikana personoidun, metsän jumalaa tarkoittavan merkityksen. Tapio esiintyy monissa metsästäjien loitsuissa haltijana, jolta pyydetään saalista. Vastineeksi antimistaan Tapiolle on uhrattu saaliseläimen osia, viljaa, tai metalleja kuten tinaa, vaskea (pronssia) ja hopeaa. Lyylimispaikkana suosittiin ns. Tapion pöytää eli matalakasvuista ja tasalatvaista kuusipuuta. Myös muurahaiskeko oli sopiva paikka Tapiolle uhrattaville antimille. Tapiolle uhrattiin myös keväisin kun karja laskettiin metsään. Tavoitteena oli, että Tapion oma karja eli villieläimet eivät verottaisi ihmisen karjaa eli lehmiä ja lampaita, eivätkä kotieläimet joutuisi metsänpeittoon eli eksyksiin. Tapio säilytti savolaisessa kansanuskossa tärkeän aseman 1800-luvun lopulle saakka.

Terhikki (Terhenneiti, Terhenetär, sekä Ututyttö)

Usvan ja sumun haltija, ja siten myös eksymisen, lumouksen ja unohduksen jumalatar.

Ukko (Ilmarinen)

Ukosta on puhuttu jo Ukon vakkoja käsittelevässä kappaleessa. Vaikka Ukon vakat kiellettiin 1600-luvun loppupuolella, Ukko säilytti asemansa savolaisessa kansanuskossa 1800-luvun lopulle saakka. Mainittakoon, että Ukkoa on voitu rukoilla myös synnytystuskia helpottamaan. Savonrannalta on vuonna 1908 tallennettu synnytyssaunassa luettava loitsu, jonka eräässä katkelmassa sanotaan, ”Oi Ukko, ylijumala, kivi sorru kiukahasta, muju muurista murenna, poika neitosen povesta, lapsi vaimon lantehesta!” (Mujulla on savolaismurteissa tarkoitettu soraa, pientä kiveä, sekä joissain tapauksissa käärmeen myrkkynestettä.) Ukon alkuperäinen muoto oli kotka (eli kokko), joka alkuaikoina laski maailman ensimmäiselle kuivalle maalle (katso ”Väinämöinen”) munan. Munan särkyessä syntyivät sen kuorenpalasista tähdet taivaalle, sen keltuaisesta aurinko eli päivä, ja sen valkuaisesta kuu. (Kuu tarkoittaa ”rasvaa”.)

Ututyttö (myös nimillä Terhikki, Terhenneiti, Terhenetär)

Katso ”Terhikki”.

Vippo (Viippo)

Pyyntiloitsuissa esiintyvä haltija, jota voidaan puhutella sanoin ”…ahon Vippo villa parta, mies puhas, punakypärä, siniviitta, valkoparta, kylvä kynttä pienemmäistä, kylvä kynttä suuremaista, minun pyytöpaikoillen, käytäville keinoillen!” Toisin sanoen Vipolta pyydetään sekä pientä että isoa saalista. Vipon nimi saattaa liittyä kansanperinteen Antero Vipuseen. Nimi voi myös liittyä sanaan vipu eli vipuansa. Yhteys merkityksiin sukkela tai petollinen konsti (vrt. vippaskonsti) on myös mahdollinen. Ja lopuksi, Vippo voi myös liittyä ”Tapion pojaksikin” mainittuun Vilpukseen, jolloin nimi palautuisi katoliseen pyhimys Filippukseen.

Vironkannos (myös nimillä Virokannas, Visakanto, Wirankannos, Virakannais)

Kasvun ja hedelmällisyyden jumala, joka on huomioitu varsinkin kekrin aikaan, tulevan vuoden satotoiveisiin liittyen. Nimen tausta saattaa liittyä keskialasaksalaiseen suitsuketta tarkoittavaan sanaan virok, sekä käsitteeseen ”annos”. Kokonaisuus liittyisi näin muodoin katolilaiseen Pyhän Johanneksen evankelistaan, jonka muistopäivänä 27.12. on suitsuttamalla siunattu kaurat.

Väinämöinen (myös nimellä Väinä ja Äinämöinen)

Väinämöinen tunnetaan kansanperinteessämme parhaiten ihmishahmoisena tietäjänä, runonlaulajana, sekä kanteleen rakentajana. Alun perin Väinämöinen oli kuitenkin eläinhahmoinen veden jumala, suuri alkuaikojen hauki tai sampi. Päivättären synnyttämistä kolmesta pojasta Väinämöinen oli vanhin, Kokko-Ilmarisen ollessa keskimmäinen ja joutsenhahmoisen Joukahaisen nuorin. Yhdessä jumalveljekset olivat vastuussa maailman eri rakenteiden luomisesta. Tässä työssä Väinämöinen vastasi merenpohjan muodoista, kala-altaista, salakareista, kaikista vedenelävistä, sekä lopulta kuivan maan luomisesta yhdessä Joukahaisen kanssa. Savolaisen kansanuskon piirissä Väinämöinen oli ennen kaikkea vesien hallitsija sekä jumaliin verrattava luojasankari, ei niinkään ”tietäjä iänikuinen”.

Äkräs (myös muodossa Ägräs)

Äkräs oli nauriiden, papujen ja herneiden jumala. Nauris ja härkäpapu olivat tärkeitä ravinnonlähteitä kaskikauden Savossa. Äkräältä pyydettiin mahdollisimman suuria nauriita, heittämällä nauriinkylvön yhteydessä lakkia tai kuppia korkealle ilmaan, ja huudahtamalla ”Pyh´äkrässie, noin suuria nauriita!” Äkräästä on tietoja mm. Kuopion seudulta 1700-luvun puolivälistä. Äkrään nimi juontunee Pyhästä Gregoriuksesta.

Sananen Juhana Kainulaisesta

Jumal- ja haltijalistan edellä mainitsemani Kainulaisen vanhemmat olivat Lauri Kainulainen ja Maria Hirvonen. Isänpuolen suku on siirtynyt Keski-Karjalaan Savosta, ja Kainulaisten kaukaisemmat juuret saattavat nimen perusteella palautua Pohjanmaalle. Kainulaisen äiti Maria Hirvonen edustaa myös taustoiltaan savolaisia. Itse asiassa Hirvoset on ns. savolainen suursuku, joka mainitaan ensimmäistä kertaa vuoden 1541 maakirjassa Säämingin ja Rantasalmen hallintopitäjissä. Sekä Kainulaiset että Hirvoset siirtyivät Savosta Keski-Karjalaan Stolbovan rauhan (1617) jälkeen, aikana jolloin Ruotsin kuningaskunta sai haltuunsa Venäjälle kuuluneita alueita kuten Käkisalmen läänin ja Inkerin.

Kainulainen kertoi ensimmäisellä runonkeruumatkallaan kulkevalle Lönnrotille vuonna 1823 olevansa uskonnoltaan luterilainen. Aikakauden kansanuskolle tavanomaiseen tapaan tämä ei ollut ristiriidassa etnisen uskomusperinteen kanssa, ja Juhana Kainulainen olikin arvostettu tietäjä sekä kansanparantaja.

Pitkämuotoinen runoepiikka hiipui savolaisten keskuudessa 1700- ja 1800-lukujen taitteessa. Tämän vuoksi 1800-luvulla kerätyssä kansaperinneaineistossa korostuvat savolaisten kohdalla loitsut ja lyhyemmät runolaulut. Juhana Kainulainen edustaa tätä murrosaikaa, sillä hänen Lönnrotille laulamansa sanat olivat enimmäkseen metsästysloitsuja sekä parantamiseen liittyviä avuksipyyntöjaksoja. Toisaalta hän lauloi myös Lemminkäisen virren, jonka pohjalta hahmottui Kalevalan Lemminkäisen pohjateksti.

Kaskikauden arkea

Kaskikauden savolaisasutus suosi vaaramaisemaa, minne niin sanotun kantatalon ympärille muodostui ajan mittaan pieniä sukukyliä. Veljesten vaimoineen ja lapsineen (sekä vanhempineen) muodostama suurperhe oli savolaisen kulttuurin tavanomaisin sosiaalinen yksikkö. Savolaiseen suurperheeseen saattoi kuulua myös ottolapsia, sekä ei-sukua olevia yhtiömiehiä, joihin muodostettiin rituaalinen sukulaisuus.

Suku oli tärkeä, sillä ihmisen asema ei perustunut maaomaisuuteen vaan henkilökohtaisiin ominaisuuksiin, sekä suvun toimeliaisuuteen ja kokoon. Mitä isompi suku sitä menestyneempi suku, ja mitä menestyneempi suku sitä arvostetumpi suku. Jäsenyys tarmokkaassa suvussa ja toisaalta sukujen välinen kilpailu muodostivat sosiaalisen perustan elämälle.

Avioliittojen kautta useampi suurperhe ja suku saattoi muodostaa eräänlaisia pieniä heimokuntia. Näitä liittoja juhlistavat häät olivat alkujaan perinneuskon mukaisia lauluhäitä, saaden kristillisiä muotoja vasta historiallisella ajalla. Koska avioliitot olivat tärkeitä liittoutumisen ja olemassa olevien yhteyksien vahvistamisen kannalta, oli lemmennostatus- ja lemmenkylmäämisloitsuilla, sekä lapsilykkyyn vaikuttavilla loitsuilla savolaisessa kaskikulttuurissa tärkeä asema.

Savolainen kylä rakentui vailla järjestystä juuri siten kuin oli järkevintä. Vaatimattomat savutuvat, aitat ja tallit sijaitsivat siellä sun täällä, ja kylät sekä erillistalot kaukana toisistaan. Talviaikaan savutuvassa saattoi ihmisten lisäksi majailla yksi tai kaksi kotieläintä, kanojen kotkottaessa uunin alla olevassa hirsisokkelissa. Elämää luonnehti yksilöllisyys ja omintakeisuus, sekä toisaalta arkisuus. Ruoka koostui ruisleivästä, nauriista, kalasta ja riistasta.

Hengenravinnon eli kalevalamittaisten runojen, arvoitusten, satujen ja kertomusten osalta savolaiset arvostivat vaihtelua. Toisin kuin Länsi-Suomessa, savolaisten keskuudessa ei välitetty juoniltaan samankaltaisina toistuvista, ihmistä tiettyyn käytösmuottiin ohjaavista (normatiivisista) tarinoista. Sen sijaan runolaulajat ja tarinankertojat kilpailivat sanailunsa yksilöllisyydessä, painottaen milloin mitäkin ikivanhojen runolaulujen piirrettä.

Rautakauden lopun ja keskiajan savolaista kiinnosti maan kasvuvoima ja hedelmällisyys, sekä toisaalta karjaa uhkaavat vaarat. Kotieläimiin kohdistuvat uhat korostuivat, sillä karjanpito ja paimentaminen tapahtui metsissä ja metsäniityillä, ilman tiiviimmän kyläyhteisön ja varsinaisten eläinhakojen suojaa.  Tämän vuoksi sekä karhuja että susia pyrittiin loihtimaan kauas kotieläimistä ja kaskihalmeilta. Karjaa myös suojattiin erilaisin loitsuin ja taikakeinoin.

Savolainen tietäjyys

Tietäjyys kehittyi Itä-Suomessa rautakauden kuluessa, sitä mukaa kun viljelykulttuuri yleistyi. Esimerkiksi Mikkelin Orijärven muinaispellot ajoitetaan 600-luvulle. Kun kaskeaminen sitten ilmaantui seudulle, muuttui tilanne entisestään. Uusi maatalouden muoto mahdollisti siirtymiset väljemmille eräseuduille, mikä korosti tietäjyyden tärkeyttä ihmisen elämänpiiriä uhkaavien epävarmuustekijöiden edessä. Kaskikulttuurissa talous oli hajallaan luonnossa, mahdollistaen omanlaisensa vapauden, mutta edellyttäen samalla riittien ja loitsujen jatkuvaa käyttöä ympäristön hallitsemiseksi. Uhkia elolle olivat arvaamattomat luonnonolot, metsän pedot, sairaudet, kilpailevat sukuyhteisöt, sekä varsinkin idän rajaseudulla toistuvat aseelliset kahakat.

Savolainen tietäjyys vastasi elämän ja asuinolojen vaihtelevuuden luomaan epävarmuuteen. Maailmaa ja sen luonnetta sääteli kaksi perusasiaa – väki eli voima, sekä lykky eli onni. Näistä lykky tarkoitti kaikkea hyvää, ja voimmekin puhua mm. lapsilykystä, pyyntilykystä, karjan lykystä jne. Haasteena oli, että lykyn määrä maailmassa oli vakio. Niinpä naapurin lykky saattoi olla itseltä pois. Tämän vuoksi lykyn taikakeinoin tapahtuva anastaminen ja oman lykyn anastajien torjuminen korostui savolaisten keskuudessa. Lykkyyn saattoi kuka hyvänsä vaikuttaa paitsi lyylimällä, myös loitsuilla ja taioilla. Varsinaiset tietäjät olivat tässä työssä väekkäimpiä.

Väki oli sekä persoonallista että persoonatonta voimaa, asioiden ominaisluonteesta juontuvaa energiaa. Omaa väkeään oli niin metsällä kuin vedellä, tuulella ja kalmalla, tulella, naisella, miehellä, raudalla, pajalla jne. Tietäjällä oli myös oma väkensä, joka tiivistyi hänen luonto-sielunsa potentiaaliin. Kun savolainen tietäjä nostatti luontoaan, hän viritteli väkensä vastaamaan maagisen työskentelyn vaatimuksia. Tietäjä tarvitsi väkeään mm. parantamisessa, kaskihalmeiden ja karjan suojaamisessa pedoilta, sekä kalapyydysten ja ansapolkujen suojaamisessa ulkopuolisilta ihmisiltä. Tietäjä nostatti tarvittaessa sateen ja tuulen, esti kaskitulen hallitsemattoman leviämisen, vapautti karjan metsänpeitosta, taikka nosti ja kylmäsi lemmen. Konfliktitilanteissa hän saattoi myös ampua sairauksia, pilata pyydyksiä, nostaa vihamiehen karjaan karhun tai suden tai käärmeen, taikka ehdyttää lypsävät lehmät. Toisaalta hän myös torjui ja poisti näitä pilauksia.

”Hyvä” ja ”paha” eivät olleet savolaisessa mielenmaisemassa mitään absoluutteja. Kyse oli ennemminkin asioiden yhteensopivuudesta tai yhteensopimattomuudesta suhteessa kulloistenkin toimijoiden tavoitteisiin. ”Paha” oli siis kaikkea sitä mikä aiheutti harmia, eli käytännössä lykyn vähenemistä. Väellä taas saattoi vaikuttaa toisiin väkiin, minkä myötä voitiin hallita asioita. Väen käyttö oli siis keino lykyn hallintaan.

Paha silmä, kateet, sekä pilaukset olivat aina ulkopuolista perua. Taustalla saattoi olla suuttunut haltija taikka pahansuopa ihminen. Erityisen altis kateille ja pilauksille ihminen oli erilaisten siirtymähetkien aikaan, kuten syntymässä, kuoleman hetkellä, tai häiden yhteydessä. Viimeksi mainittuun liittyen morsian oli erityisessä vaarassa siirtyessään sulhasen kotiin. Tämän vuoksi nuorikko tavattiin suojata hunnulla. Matkaa myös yleensä johti tietäjä, joka taioillaan ja loitsuillaan suojasi koko hääväkeä pahalta silmältä.

Vahingoittaminen pahalla silmällä tapahtui konkreettisesti katsomalla. Katsominen ei kuitenkaan ollut oletusarvoisesti paha asia, vaan sen luonne määräytyi katsojan ajatusten ja aikeiden mukaan. Jos katseen taustalla oli pahansuopuutta, kutsuttiin katsomista silmäämiseksi. Tällöin katseessa oli kateen väkeä.

Pahan silmän saattoi saada omaan luontoonsa jo syntyessään, jos synnytys oli ollut kovin vaikea tai vauvalla oli suussaan hammas. Paha silmä saattoi siis olla käytössä muillakin kuin tietäjillä. Tämä aiheutti sen, että ihmiset välttivät katsomista, vilkuilua tai silmäilyä tiettyjen toimitusten yhteydessä. Esimerkiksi eläintä teurastettaessa kukaan ylimääräinen ei saanut katsoa eläimeen. Sama koski lehmien lypsämistä ja ansojen asettelua. Jos taloon tuotiin uusi kotieläin, ei sitäkään sopinut heti juosta katsomaan, ettei se vahingossakaan silmääntyisi.

Savolaisessa kaskiyhteisössä tietäjän tehtävä oli ylläpitää lykkyyn liittyvää tasapainoa. Loitsuja oli kaikkeen tarvittavaan, ja niitä myös kehiteltiin tarpeen mukaan eräänlaisen verbaaliekstaasin vallassa. Savolaiset tietäjät olivat useimmiten miehiä, mutta myös naistietäjiä oli runsaasti.

Siinä missä tietäjät hallitsivat erityisesti parantamiseen liittyvät suuret taikakeinot, pienemmät taikakeinot olivat kenen hyvänsä ulottuvilla. Naisväen pieni taikuus liittyi syntymän ja kuoleman elämänkausiriitteihin, sekä kotiin ja karjanhoitoon. Miesten pienet taikakeinot liittyivät viljelyyn ja pyyntiin. Suurin osa miesten käyttämistä loitsuista liittyi linnustukseen, mutta omia loitsujaan oli jokaiselle eri riistaeläimelle, metsästyksessä käytettäville aseille, metsästyskoirille, itse metsästäjälle, sekä näiden kaikkien pilaamiseksi ja pilaamisesta päästämiseksi.

Kaskitalouden loppulaskenta alkoi isojaoksi kutsutusta maanjakotoimituksesta 1700-luvun lopulla. Varsinainen kuolinisku kaskikulttuurille oli kuitenkin vasta sahateollisuuden kehittyminen, ja sitä kautta tapahtunut metsien arvonnousu 1800-luvun lopulla. Vanhan luontaistalouden hiipuminen kesti siis satakunta vuotta, ja tuon aikakauden lopussa väheni myös savolaisen tietäjyyden merkitys.

Havaintoja

Jos pohdimme rautakauden lopun, keskiajan, sekä historiallisen ajan kansauskoa, voidaan yleistäen todeta, että arktisen alueen šamanismia harjoittavien metsästäjien ja liikkuvien poropaimenten, sekä toisaalta eteläisten peltomaanviljelijöiden väliin jäi selkeä taloutta ja uskomusmaailmaa koskeva välivyöhyke. Sitä luonnehti pyyntielinkeinojen tukema kaskitalous ja eräniittyjä hyödyntävä, sanotaan vaikka ”metsäpaimentolaisuus”. Tällaisen kulttuurin piirissä vanhakantaiset animistiset uskomukset erilaisia luonnonhenkiä ja väkiä koskien säilyivät pitkään. Näiden luonnonympäristöä hallitsevien tahojen kanssa on neuvoteltu maailman rakenteet ja henkivoimat, sekä pyhät laulut ja loitsut tuntevan tietäjän välityksellä.

Yllä olevaan liittyen, pyynnin ja kaskitalouden sekä metsäpaimentolaisuuden luonnehtiman perinteisen savolaisuuden piirissä on asetuttu jonnekin šamanistisen noitaperinteen ja toisaalta läntisiä vaikutteita saaneen, jokseenkin maskuliinisen tietäjä-instituution väliin. Voisimmekin ehkä puhua savolaisesta ”metsätietäjyydestä” erotuksena samaan aikaan vallinneista muunlaisista tietäjyyksistä.

Noitaperinnettä kannattelevien kulttuurien parissa on todellisuus aina ymmärretty animistiseksi, tietyssä mielessä ”objekteista vapaaksi” ympäristöksi. Tällaisen todellisuuskäsityksen (ontologian) mukaan kaikki on elossa, kaikella on persoonallisuutta, ja kaikella on tavoitteellisuutta. Šamanistiseen työskentelyyn sitoutunut noita on ollut osa tätä ympäristöä tavalla, mikä ei mahdollista ihmisyydelle minkäänlaisia erillisyyden kokemuksia maailman suhteen, saati mekanistisia pakkokeinoja esoteerisen työskentelyn tavoitteisiin pääsemiseksi.

Erotuksena yllä luonnehtimastani šamanistisesta perinnenoituudesta, läntisten suomalaisheimojen (suomalaisten, kainulaisten eli pohjalaisten, sekä hämäläisten) tietäjä-instituutio kehittyi rautakauden kuluessa omaan suuntaansa. Tietäjässä itsessään sekä hänen käyttämissään loitsuissa ja lauluissa katsottiin olevan omaa väkeään, omaa voimaansa. Tietäjästä kehittyi tätä kautta eräänlaisen kulttuurisankarin ilmentymä, joka rituaalisilla hetkillä saattoi pakottaa todellisuutta yhteisön toivomaan muottiin. Tässä šamanismiin verrattuna suoraviivaisemmassa ja määräysvaltaisemmassa työssä tietäjä miellettiin usein maskuliiniseksi hahmoksi (riippumatta tietäjän biologisesta sukupuolesta), minkä myötä hän sai jonkinlaisen soturinkin piirteitä.

Savolainen metsätietäjyys asettui näiden kahden toimijuuden eli šamanistisen perinnenoituuden ja eräänlaisen ”valtatietäjyyden” väliin. Kaskitaloudessa vanhakantaisen šamaani-noidan yksinomaan neuvotteleva, sosiaalisesti sukupuoleton, sekä henkivoimista totaalisen riippuvainen välittäjän apu kun ei enää tuntunut riittävän. Toisaalta elo asettui edelleen niin tiiviisti luonnonvoimien helmaan, että valtatietäjyys tuntui turhan isottelevalta ja siten jopa henkiyhteyksiä rikkovalta. Oikea tasapaino savolaisille löytyi omintakeisesta metsätietäjyydestä, joka oli läntisiä vertailukohtiaan sovittelevampaa, loitsujensa sisällön osalta anelevampaa, sekä ihmisen ja muun elonkehän vastavuoroista suhdetta herkemmin korostavaa.

Tästä kaikesta saattaa myös juontua savolaisiin liitetty stereotyyppinen ominaisuus eli suorien ja ehdottomien väittämien ja vastausten välttely, sekä tärkeimpien toimien kätkeminen ulkopuolisilta. Maailma kun on todellisuudessa arvaamaton ja lukemattomin eri tavoin virtaava monimutkainen asia, jonka vaaroilta voi suojautua ajamalla maagisessa mielessä niin monilla kärryillä kuin mahdollista. Ja joskus vielä ketunhäntä kainalossa.

Lopuksi

Olen tässä kirjoituksessa kuvannut suomalaisheimoisten ja eritoten savolaisten perinneuskoa menneessä aikamuodossa. On kuitenkin niin, että tämän päivän väentapaiset ja väenuskoiset jatkavat sekä elvyttävät kuvaamiani uskomusperinteitä. Kyse ei siis ole taakse jääneistä asioista, vaan elämäntavoista, maailmankuvista, sekä todellisuuskäsityksistä, jotka ovat keskuudessamme edelleen.

Väentapaisten suvuissa ja perheissä säilyneiden kansanuskon sirpaleiden, yleisemmän kulttuuritiedon, sekä vuosisatojen aikana tallennetun tutkimustiedon pohjalta voi kuka hyvänsä suomalaisheimoinen ja karjalainen nostaa vanhat uskomusperinteensä uudelleen esille. Kun teemme näin, kyse on arvokkaan perinneviisauden ja juuriamme koskevan ymmärryksen palauttamisesta yhteiskuntaan, joka mielestäni kärsii itseään koskevan syntytiedon ja itseään koskevan tarkoituksen unohtumisesta.

Vanhat uskomusperinteet eivät ole koskaan olleet muuttumattomia ilmiöitä. Ne ovat vastanneet oman aikakautensa haasteisiin, ja mikäli ne eivät ole tähän kyenneet, ovat ne hiipuneet ja unohtuneet. Itämeren piirissä tapahtuneet historialliset valtionmuodostusprosessit ja tähän kehitykseen liittyneet lukemattomat konfliktit, kristillinen lähetystyö sekä kolonialistiset voimat ovat kuitenkin asettaneet perinteemme viimeisen tuhannen vuoden aikana niin poikkeukselliseen puristukseen, että tekee mieli kysyä missä olisimme ilman tätä kaikkea väkivaltaa? Ja mikä vaikutus onkaan ollut kyläyhteisöjen ja suursukujen hajoamiseen johtaneilla isojaolla, teollistumisella, palkkatyöjärjestelmällä, sekä voitontavoitteluun ja kuluttamiseen keskittyvällä fossiilikapitalismilla?

Alkuperäiskansat kaikkialla ovat joutuneet kamppailemaan tämän todellisuuden ikävimpien vaikutusten kanssa viimeiset viisi sataa vuotta. Mutta emme me muutkaan ole muuta kuin enemmän tai vähemmän etuoikeutettuja uhreja, sillä tuhoa kylvänyt kolonialismi ja itsekolonialismi eivät ole säästäneet ketään.

Alkuperäiskansojen kohdalla ns. uudelleenalkuperäiskansaistuminen sekä Pohjois-Amerikan Land Back -liikkeen kaltainen aktivismi ovat kovaa taistelua identiteettien, kulttuurien, sekä luonnon pelastamiseksi oikeastaan meidän kaikkien hyväksi. Muiden kuin alkuperäiskansojen kohdalla voimme puhua uudelleenperinnekulttuuristumisesta, joka vallitsevien olosuhteiden kannalta tarkoittaa suorastaan vallankumouksellista muutosta. Tässä paremman maailman tavoittelussa väentapaisuus ja väenuskoisuus voivat näytellä merkittävää osaa.

Siksi myös savolaisuus.

Kuva:
Hirsirakennuksen liukuva ikkunaluukku kiinniasennossa (Ahti Rytkönen, 1928)
Museovirasto, kuva-arkisto (ID 812771)
CC BY 4.0

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: