Väenuskoisena katson edustavani vanhaa kotoista perinnettä, jossa luonnonvoimat ja jatkuvuudenhallintaan tähtäävä tasapainon tavoittelu ovat keskiössä. Puhun elämäntavasta, maailmankuvasta, sekä todellisuuskäsityksestä, joissa paikkahaltijat, eläin- ja kasvihaltijat, elävien ja kuolleiden henget, sekä heimon kantavanhempi karhu ovat tärkeitä. Haltioituvalla noitaperinteellä ja kahdeksantavuisella (lähinnä nelipolvista trokeeta käyttävällä) runolaululla on elämässäni tärkeä sija.

Aihetta käsittelevät kirjoitukseni pohjaavat suvussani säilyneisiin kansanuskon sirpaleisiin, sekä henkilökohtaiseen kokemusmaailmaani näkyvään ja näkymättömään maailmaan liittyen. Samalla olen uskomusperinteemme maallikkotutkija, joka painottaa kiinnostuksenkohteensa vanhakantaisinta ainesta. Mielestäni viisausperinteemme muinaisin kerrostuma on samalla sen iättömin ja kestävin osa, sillä koen että mytologiamme tuhansien vuosien aikana tapahtuneet merkittävätkään painotusmuutokset eivät ole sitä kokonaan kadottaneet näkyvistä. Kun katsomme riittävän tarkasti, myyttimme palautuvat pyyntiväestön ja ympäröivän luonnon välisiin suhteisiin, sekä šamanismin jäsentämään maailmanselitykseen. Vaikka painotankin omassa väenuskossani juuri tätä näkökulmaa, myös muita yhtä arvokkaita tapoja on olemassa.

Asiaan vihkiytyneet akateemiset tutkijat ovat pohtineet Itämerenpiirin suomensukuisten heimojen ja kansojen etnisen uskomusperinteen olemusta jo sukupolvien ajan. Mittava tutkimushistoriallinen kaari näyttäytyy vaikkapa siinä, miten ”Suoman kansan vanhat runot” kokoelman (SKVR) välittämää tietoa on eri aikoina selitetty. Jos sekä runot että niiden tulkinnat ovat olleet muutoksessa, miten kytken tähän huikean laajaan kokonaisuuteen oman henkilökohtaisen näkemykseni ja kokemukseni väenuskosta? Asiaa on kohtuullisen haastava sanallistaa, mutta lopultakin kyse ei ole vain kansanperinteen tulkinnasta kirjallisten lähteiden valossa, vaan elävästä suhteesta siihen. Sen jatkuvuudesta omassa elämässäni, omat moniheimoiset juureni huomioiden.

Tärkeä innoittaja ja esikuva minulle on ollut edesmenneen keminmaalaisen isoäitini Anja Eliinan (1919-2000) puheet ja opetukset koskien metsän eläimiä ja henkiä, pitämyspuuperinnettä, pyhää tulta, sekä erilaisia luonnonilmiöitä. Hänen eräät kansanuskoiset tapansa ja toisaalta aikansa lukeneistolle ominainen ”kalevalaisen epiikan” tuntemuksensa ovat olleet hieno esimerkki seurattavaksi. Isoäitini omat vanhemmat olivat niin ikään perinteenkantajia, sillä jo ennen syntymääni kuollut, Satakunnan Noormarkusta kotoisin oleva isoisoisäni Kustaa Edvard (1890-1964) teki asuintuvan pyhät ensitulet vanhakantaisella kitkatulimenetelmällä. Lisäksi Pohjois-Savon Kiuruvedeltä kotoisin ollut isoisoäitini Iida Sohvi (1894-1974) oli kansanrunouden taitaja ja runojen ahkera laulaja. Varhaisimpien lapsuusmuistojeni joukkoon kuuluvatkin lukuisat hetket ”mammun” sylissä, nelipolvisen trokeen mukana hytkyen. Oma äitini Marja-Kaisa (1946-1988) taas lausui jo alle kouluikäisestä tytöstä lähtien Kalevalan ja Kantelettaren runoja mm. radiossa ja näytelmälavoilla, sekä Kalevalaisten naisten seuroissa. (Mikäli haluat tutustua kriittiseen Kalevalaa koskevaan kirjoitukseeni, löydät sen täältä.)

Länsi-Lapissa Ylitorniolla sijaitseva isäni kotiseutu on ollut ratkaisevan tärkeä omien luontokokemusteni kartuttamiseksi ja pohjoisen todellisuuden ymmärtämiseksi. Lisäksi Pohjois-Pohjanmaan Haapavedeltä Tornionjokilaaksoon muuttanut isäni äiti Aino Maria (1912-1986) tarjosi hyvän esimerkin lämminhenkisestä uskonnollisuudesta. Lestadiolaisena hänen näkökulmansa hengellisyyteen oli kristillinen, mutta hänen inhimillinen tapansa harjoittaa uskontoa on jättänyt minuun myönteisen muistijäljen ympäristön kannalta vaatimatonta hartaudenharjoittamista kohtaan. Ja vaikka Länsi-Lapissa Juoksengin Ratasjärvellä syntynyt isäni isä kuoli jo ollessani 5-vuotias, ehti hän opettaa minut ampumaan kiväärillä, laittamaan sukset jalkaani, ja kutsumaan koiraamme Peniä.

Lopullisen silauksen väenuskoiselle polulleni antoivat nuorena aikuisena näkemäni unet ja näyt, erikoinen sairastumiseni, sekä arkiymmärryksen ylittävät luontokokemukseni. Niiden pakottamana koin vähittäisen herkistymisen uskomusperinteemme viitoittamalle ikivanhalle tavalle hahmottaa maailmaa. Jossain vaiheessa matkaani aika menetti merkityksensä, ja tajusin olleeni osa pohjoisen kertomusta aina.

Väenuskon nimi?

Me nykyajan ihmiset olemme tottuneet siihen, että uskonnoilla on jokin nimi. Näin voimme erottaa vaikkapa eri abrahamilaiset uskonnot (juutalaisuus, kristinusko, islam) hindulaisuudesta, sikhismistä, buddhalaisuudesta jne. Suullisen perimätiedon piiriin kuuluvilla paikallisilla uskomus- ja viisausperinteillä ei kuitenkaan välttämättä ole mitään tunnettua tai yksiselitteistä historiallista nimeä. Miksi näin on?

Jokainen perinteitään hengittävän paikalliskulttuurin jäsen ymmärtää mistä puhutaan, kun keskustelussa viitataan esimerkiksi vuotuisjuhliin, esivanhempien palvontaan tai luonnon moninaisiin henkiolentoihin. Jos tästä huolimatta jokin kokoava käsite keskustelun avuksi tarvitaan, voidaan omasta uskomusperinteestä ja sen monista ilmenemismuodoista käyttää vaikkapa ilmaisua ”meidän tapamme”. Muutenkin luonnonuskonnot ja niihin verrattavat maailmanselitykset ovat osa paikalliskulttuurien jokapäiväistä elämää tavalla, mikä ei edellytä laitosmaista opillisuutta. Niihin ei myöskään liity lähetyskäskyä tai väitettä omasta käsitteellisestä ylivertaisuudesta ja kaikkialla yleispätevästä ”totuudesta”.

Sitä mitä me nykyään kutsumme menneitten aikojen uskonnollisiksi tavoiksi tai läpi aikojen vallinneeksi uskomusperinteeksi, on tuskin aikanaan mielletty uskonnoksi lainkaan. Sen sijaan kyse on ollut ihmisen koko elämänkaaren läpäisevästä todellisuudesta, joka ajan ja paikan mukaan vaihdellen on näkynyt sekä yhteisön arjessa että yksityisten ja julkisten rituaalien pyhimpinä hetkinä. Tällaisella henkisellä maisemalla ei välttämättä ole nimeä. Lisäksi se epäopillisena (epädogmaattisena) perinteenä on jättänyt runsaasti tilaa henkilökohtaisille kokemuksille ja näkökulmille. Tämä pätee nykyäänkin.

Huolimatta edellä sanomastani, helpottaakseni aiheesta käytävää keskustelua, puhun Itämerenpiirin suomensukuisten kansojen ja heimojen kotoperäisestä uskomusperinteestä väenuskona. Käytän valitsemaani sanaa ilman että liitän siihen jotain historiallista viittausta tai ylipäätään mitään ehdottomuutta. Kyse on sanasta, joka sattuu mielestäni selkeällä tavalla kuvaamaan jonkin ihmisjoukon eli ”väen” kansanomaista ja uskomuksellista perinnejatkumoa. Se että mytologiaamme kuuluu keskeisenä käsitteenä aivan erityinen väki, on sanavalinnalleni lähinnä eduksi.

Ne, jotka kokevat sanan ”usko” tällaisessa yhteydessä liian voimakkaaksi tai arvottavaksi ilmaukseksi, voivat väenuskon sijaan puhua vaikkapa väentapaisuudesta. Nimestä riippumatta, kyse on joka tapauksessa vanhasta etnisestä luonnonuskostamme.

Oma viehätyksensä on silläkin, että ”väki” palautuu uralilaiseen kantakieleen. Kantauralia on puhuttu suunnilleen 5000 – 6000 vuotta sitten, ja siihen voidaan rekonstruoida kielitieteellisestä menetelmästä riippuen 200-300 sanaa. Rekonstruoitu kantauralin sanasto viittaa siihen, että kielen puhujat ovat eläneet lähinnä pyynnistä, ja että he ovat asuneet pohjoisella havumetsävyöhykkeellä, mahdollisesti melko suppealla alueella Kama-joen tuntumassa, jossain Ural-vuorten ja Volgan mutkan välillä.

Pohjoissaamessa väki on viehka, ersämordvassa vij, marissa wij, udmurtissa ja komissa vi, etelämansissa wew, pohjoismansissa wāy, hantiksi wöy, unkariksi –vel ja –val (sijapääte), tundranenetsiksi wyk, sekä itse kantauraliksi wäki. Tuttu muoto kantauralissa johtuu siitä, että sanahahmoiltaan suomi sekä karjala eri kielimuotoineen ja murteineen ovat (syystä tai toisesta) vanhakantaisimpia uralilaisia kieliryppäitä.

Kotoperäisen luonnonuskontomme elpymiseen liittyen lukija on saattanut törmätä myös käsitteeseen suomenusko, jolla väenuskon tavoin tarkoitetaan etnisten uskomusperinteittemme modernia jatkumoa. Itse olen hylännyt tämän sanan jo vuosia sitten, sillä ”Suomi” -nimisellä valtioprojektilla on vain satavuotias historia, siinä missä väenusko on jotain tiettyä ideaa kuvaavana sanallistuksena vaivatta ulotettavissa esihistoriallisiin aikoihin saakka, eli myös ns. muinaisuskon piiriin. Lisäksi maantieteellisenä ja kulttuurisena ilmiönä ”Suomi” ja ”suomalaiset” tarkoittavat alkujaan vain Lounais-Suomea, sekä sen pohjoiskantasuomea ja suomenkielen länsimurteita puhunutta väestöä, sivuuttaen sellaiset suomalaisheimot alueineen kuten hämäläiset ja kainulaiset (pohjalaiset), taikka myöhemmät peräpohjalaiset ja savolaiset, karjalaisten omasta kansakunnasta puhumattakaan. On myös syytä huomioida, että karjalaisten parissa ”suomenusko” on vanhastaan merkinnyt luterilaisuutta. Kun vielä huomioimme suomenusko -sanan tahallisiin ja tahattomiin väärinkäsityksiin perustuvan tenhovoiman kansallismielisten ja kansallissosialististen ääriliikkeiden parissa, olen kokenut ”suomenuskon” terminä vältettäväksi.

Nimiin liittyen mainittakoon vielä, että kansanuskolla viitataan esikristillistä ja kristillistä ainesta sekoittavaan historiallisen ajan talonpoikaiseen hengellisyyteen ja uskomusmaailmaan. Rahvaanusko taas korostaa historiallisen ajan luokkaeroja, eikä siis sekään mielestäni sovi esihistorialliset juuret omaavan väenuskon selitteeksi.

Kuten mainittua, korostan oman väenuskoni osalta uskomusperinteemme vanhakantaisimpia piirteitä. Ohitan rahvaanuskon ja kansanuskon kristilliset ainekset sekä ns. kalevalaisen epiikan nuorimmat kerrostumat lähes kokonaan, keskittyen lähdeaineistossa erottamani muinaisuskon eri aikakaudet läpäisevään ”ytimeen”. Väenusko ja väentapaisuus ovat mielestäni tälle perinteelle ja jatkuvuuden ilmaisulle miellyttävän neutraali, sekä samanaikaisesti useammalla eri tasolla toimiva nimi.

Koen, että nimiä väenusko ja väentapaisuus voi käyttää kuka hyvänsä Itämerenpiirin suomensukuisten heimojen ja kansojen etnistä uskomusperinnettä omassa arjessaan sekä pyhiensä aikaan todeksi elävä ihminen. Tyylillisistä ja alueellisista painotuksista riippumatta.

Kuva:
Sukuani 1900-luvun alkupuolella.

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: