Yleisesti ajatellaan, että paleoliittisen kauden (eli vanhemman kivikauden) lopulla metsästäjäkeräilijöiden henkistä kulttuuria olisi leimannut klassinen šamanius, sekä siihen liittyvä rumpujen käyttö. Tämä vanhakantainen piirre olisi säilynyt myöhempiin aikoihin erityisen hyvin arktisilla ja subarktisilla alueilla, missä pyyntielinkeinot, ”matalateknologisuus”, sekä vuotuiskierron mukainen liikkuva elämä ovat säilyttäneet asemansa pitkään. Pohjoisilla alueilla voisimme siis šamaniuden ja rummunkin osalta puhua reilusti yli kymmenen tuhannen vuoden jatkumosta.

Rummun käyttö šamanistisessa yhteydessään on säilynyt historialliselle ajalle etupäässä Euraasian arktisten kansojen (mm. saamelaiset, nenetsit, hantit, evenkit, tšuktšit, korjakit jne.) keskuudessa. Lisäksi šamaanirummun käyttö on säilynyt merkitykseltään joko sellaisenaan tai jossain määrin muuntuneena (usein muiden rituaalisoitinten ohessa) Euraasian subarktisella alueella. Esimerkkeinä tästä ovat mm. monet eteläsiperialaiset ja altailaiset kansat kuten hakassit, burjaatit, tuvaanit, telengitit, mongolit jne.

Pohjois-Amerikassa taas inuit-kansat ovat käyttäneet käsirumpua šamanistisissa yhteyksissä. Eräät Pohjois-Amerikan pohjoisimpien alueiden athabascanilaiset kansat (mm. ahtnat, gwitšinit, dane-zaa´t, tlichot, t’atsaot´ine´t jne.) sekä koillisen metsäalueen algonquin-kansat (mm. anishnaabet, naskapit ja montagnait eli innut) ovat käyttäneet käsirumpua hyvin samaan tapaan kuin Euraasian šamanistiset kulttuurit. Oma merkittävä erikoisuutensa on Etelä-Amerikan Mapuche-kansojen šamanismi, jossa noitarumpujen käyttötavat ja käyttöyhteys muistuttavat suuresti siperialaisia vastineitaan.

Vielä jokin vuosi sitten olisin saattanut ympäripyöreästi sanoa, että ”täysin yksiselitteisiä historiallisia havaintoja noitarummun asemasta pohjoisten itämerensuomalaisten kansojen keskuudessa ei ole, joskin uralilaisen kansanperinteen sisäinen vertailu mahdollistaa kädessä pidettävän kehärummun asettamisen myös oman noitaperinteemme vanhimmaksi rituaalisoittimeksi”. Päätelmäni ovat sittemmin selkiytyneet, perustuen eräisiin historiallisiin tiedonsiruihin. Näiden lisäksi valistuneella arvauksella ja vertailevalla tutkimusotteella on edelleen merkityksensä pohdiskelussani.

Nimi

Noitarummun perusmalli koko esiintymisalueellaan on ns. käsirumpu, josta on sekä kehämäisiä että (Saamenmaan pohjoisosissa) maljamaisia muunnelmia. Soittimen vanha nimi itämerensuomalaisissa kielissä on kannus tai jokin sen johdos. Esimerkiksi eräässä Pohjois-Karjalasta tallennetussa loitsussa sanotaan (mahdollisesti saamelaisnoaidiin liittyvässä kuvauksessa) ”itse noita sortuoho, satakannus kaatuoho”. Runon ilmaisulla ”satakannus” viitataan rummun kattavaan voimaan ja vaikutukseen – joku toinen saattaisi sanoa ”kaikenkannus”.

Kannus-sanalle noitarummun merkityksessä löytyy epävarmoiksi katsottuja etymologisia vastineita useammastakin etäsukukielestä – piitimensaamesta gobdes, luulajansaamesta govdes, turjansaamesta ki̮ə̑´mdes, kiltinänsaamesta kū´mdes, sekä pohjoissaamesta goavddis. Kyseessä voi olla myös tyystin kotoinen johdos sanoistamme kansi tai kanta, mikä tukisi ajatusta noitarummun asemasta alkuperäisenä itämerensuomalaisena rituaalisoittimena.

Kannus noitarummun merkityksessä voi kuulua myös ns. suomalais-saamelaiseen sanastoon, jonka levikki rajoittuu yksinomaan suomeen (myös laajemmin itämerensuomeen) ja saameen, ja joka uralilaisten kielten perinteisen sukupuumallin mukaan palautuu varhaiskantasuomeksi kutsuttuun yhteiseen kantakieleen. Joidenkin tutkijoiden mukaan ainakin osa tällaisista sanoista voisi olla myös perua joltain paleokieltä (ns. substraattikieltä) puhuneelta tuntemattomalta väestöryhmältä, joka on asunut nykyisen Suomen alueella heti jääkauden jälkeen.

Uskomusperinteemme toisen merkittävän soittimen eli kanteleen (myös kannel, kantelo jne.) nimi voi kannuksen tavoin olla omaperäinen tai suomalais-saamelainen johdos sanoista kansi tai kanta. Vaikuttaakin siltä, että muodosta riippumatta noidan ja tietäjän käyttämää soitinta on mielellään kuvattu sanoilla, jotka liittyvät merkityksiin alkupää, pohjaosa, tyviosa, kiinnittymisosa, takaosa, kannatteleva osa, tukeva osa, kantava osa, kuljettava osa, suojaava osa, peittävä osa, tarjoava osa… Tämä on luontevaa, kun ajatellaan sekä kannuksen että kanteleen noitaa tahi tietäjää ”kannattelevaa”, ”kannustavaa”, ”kuljettavaa”, ”kiihdyttävää”, ”yllyttävää”, sekä ”suojaavaa” (vrt. peittävää) merkitystä.

Käsittelemääni sanueeseen liittyy myös sana ”kontti”, joka tarkoittaa jalkaa (nykyäänkin esim. hirven kontti), kantovälinettä (esim. tuohikontti) tai kuljetustilaa (esim. merikontti). ”Olla kontillaan” tarkoittaa kyyristyneen polvistunutta asentoa, kun taas ”kontata” tarkoittaa etenemistä samassa asennossa. Ainakin itse olen noituessani usein kontillani, kannus suojanani, ja siitä juontuva väki voimanani. Sama niminerous piilee kanteleessa.

Ainakin minulle luonteeltaan hämäräksi jäänyttä vakanlaitarumpua on saamelaisalueella kutsuttu nimellä keure. Sanueeseen kuuluu myös suksen sompaa sekä pyöreää verkon kivestä (verkon painoa) tarkoittavat sanat. Peräpohjolassa samaa juurta olevalla suomenkielisellä sanalla ”käyrä” on niin ikään tarkoitettu verkon kivestä sekä kohoa. Tässäkin yhteydessä esille nousevat kulkemiseen (sompa) ja kannattelemiseen (sompa, koho) liittyvät aiheet.

Ja kuinka ollakaan, vanhoissa runolauluissamme käyrällä viitataan myös kanteleeseen.

Sittek vanha Väinämöinen
istuxen itek´ ripahan,
otti soiton sormillensa,
käänsi käyrän polvillensa,
kantelen kätensä alle.

(Ganander 1789 a, 104)

Historiallisia tapahtumia

Alun perin Isostakyröstä tai Iistä kotoisin oleva Mansuetus Jacobi Fellman toimi Kainuussa Paltamon kappalaisena noin vuonna 1610, sekä kirkkoherrana vuodesta 1620 lähtien. Ilmeisesti jo Iissä toimiessaan Fellman tapasi kiertää ympäri Lappia, keräten tietoa saamelaisista, heidän elämästään, ja etenkin heidän uskonnollisista käsityksistään. Matkoillaan hän usein asui saamelaisten keskuudessa ja kehitti läheisen suhteen pohjoisen kulttuuriin ja eri kansanryhmiin. Välittömät suhteet kansaan taisivat olla osalle seurakunnan sivistyneistöä liikaa, sillä häntä syytettiin taikuudesta, irstaudesta, sekä juopottelusta.

Toukokuussa 1620 Mansuetus Fellman toimitti keräämänsä aineiston Kajaanin vankilaan 20 vuodeksi tuomitulle historioitsija Johannes Messeniukselle, joka hyödynsi tietoja kirjassaan Scondia Illustrata. Tätä kautta Fellmanin havainnot ovat säilyneet jälkipolville.

Aiheemme kannalta erityisen kiinnostavia ovat kuvaukset Kemin Lapin ”lappalaisten ja suomalaisten” noitamenoista, joissa lyödään rumpua vasaralla, ja joissa runolaulujen (runowijssor) myötä noita kaatuu ”nähdäkseen”. (Tässä kohtaa pyydän lukijaa huomioimaan, että sana ”lappalainen” merkityksessä saamelainen on vanhentunut ja paheksuttava ilmaisu. Se on kuitenkin yleinen vanhemmissa lähteissä.) Fellman kirjoitti myös, että nämä laudoista rakennetuissa mökeissä (kota-asumusten sijaan) asuvat noidat sanovat olevansa suvultaan suomalaisia, sekä uskonnoltaan venäjänuskoisia eli ortodokseja.

Fellmanin kirjaamassa noitakuvauksessa on kaiken kaikkiaan runsaasti suomenkielisiä sanoja; mm. arpa, kannus ja hiisi. Lisäksi ainakin osa hänen havainnoimistaan noidista on selkeästi asunut lautamökeissä, edustaen omien puheittensa perusteella ortodoksista suomalaisväestöä. Kannuksen soidessa on tämä väki laulanut saamelaisen joikuperinteen kannalta hieman erikoisesti runolauluja. Ehkäpä Fellmanin havaintojen perusteella on Kemin Lapin kaakkoisosissa ”metsäsaamelaisten” ryhmien, sekä savolaisten ja karjalaisten uudisasukkaiden keskuudessa vallinnut 1600-luvun alkupuolella yhteinen noitaperinne? Tähän olisi ainakin itämerensuomalaisten osalta kuulunut kansanuskolle ominaisella tavalla kristillistä tapakulttuuria, mutta myös kannuksen eli rummun käyttäminen, runolaulujen laulaminen, sekä loveen lankeaminen. (Oli miten oli, viisikymmentä vuotta myöhemmin Inarin kappalaisena toimiva Gabriel Tuderus johtaisi Kemin Lapissa 1670-luvun noituudenvastaisia toimia pakkokeinoja kaihtamatta. Tuolloin poltettaisiin valtava määrä noitarumpuja.)

Pohjoiset itämerensuomalaiset (siis suomalaisen ja toisaalta karjalaisen kansan eri heimot) ovat saattaneet käyttää myös suoraan saamelaisilta saamiaan noitarumpuja niiden alkuperäisessä käyttötarkoituksessa. Esimerkiksi vuonna 1663 pohjalainen rälssitalonpoika Antti Antinpoika Tokoi joutui Lohtajalla oikeuteen noituudesta. Hän kertoi oikeudessa omistavansa saamelaismieheltä saamansa rummun, ja mitä ilmeisimmin myös käyttäneensä tätä noituuden harjoittamiseen. On toisaalta mahdollista, että Tokoi on tehnyt rumpunsa itse ja sepittänyt oikeutta varten tarinan saamelaisesta alkuperäisomistajasta vähentääkseen omaa syyllisyyttään. On syytä myös huomioida, että aikalaislähde ei suinkaan puhu ”saamelaisesta” vaan ”lappalaisesta”, jolla ei välttämättä ole viitattu etnisiteettiin vaan erätaloudesta elävään maata omistamattomaan henkilöön, jonka kulttuuritausta voi olla mikä hyvänsä, myös itämerensuomalainen.

Mielenkiintoisten arkistoissa pölyttyneiden kannuksenkäyttömainintojen joukkoon kuuluu myös Henrik Lappalaisen tapaus. Miestä syytettiin Lohtajan käräjillä vuonna 1585 noituudesta, eikä hän kiistänyt asiaa. Oikeuspöytäkirjoihin tallentuneiden muistiinpanojen mukaan selvisi lisäksi, että Henrik ”monessa muussa paikassa tässä maanääressä on käyttänyt kannustansa, joksi he konettansa kutsuvat, noituuden harjoittamiseksi”. Henrik Lappalainen tuomitiin kuolemaan, minkä jälkeen hänet mestattiin.

Henrik Lappalaisen tapaukseen liittyen on tehtävä eräitä huomioita. Ensinnäkin ”kone” on suomalaisissa kielimuodoissa germaaninen lainasana, joka alunperin on tarkoittanut ”taikaa” tai ”taikakalua”. Siksi onkin täysin loogista, että vielä 1500-luvun lopulla on kannusta saatettu kutsua joidenkin toimesta koneeksi. Toisekseen lähteet puhuvat nimenomaisesti ”kannuksesta” ja siitä miten ”he” hänen (Henrik Lappalaisen) konettaan sillä nimellä kutsuvat. Tämä viittaisi siihen, että Henrikin etninen tausta on ollut suomalaisheimoinen, todennäköisimmin pohjalainen eli kainulainen. Onhan kannus suomalaisheimoille omakielinen rummun nimi. Kolmanneksi, on myös mahdollista, että Henrik Lappalainen on ollut taustoiltaan saamelainen, joskin suomenkielen peräpohjalaismurteella puhuva. Tätä teoriaa tukee sukunimi ”Lappalainen”, joka näin muodoin olisi ollut lähinnä ao. henkilön elinkeinoihin liittyvä tarkenne. (Sukunimien käyttö nykyajalta tunnetuilla tavoilla alkaa toden teolla yleistyä vasta vajaa sata vuotta myöhemmin.)

Lähteinä minulla on Henrik Lappalaisen osalta toiminut erään kansanperinneblogin kirjoitus vuodelta 2009, jossa viitataan vuonna 1899 julkaistuun tekstiin ”A.H.S: Noitien vaino Pohjanmaalla 1500-luvulla” (teoksessa ”Muistolehtinen Oulun suomalaisen yksityislyseon 25 vuotiseen juhlaan”).

Mainittakoon, että ruotsalainen tutkija ja lappologi Ernst Manker on vuonna 1938 todennut, että Kemin Lapista tunnetulla isokokoisella rumputyypillä ei olisi lainkaan saamelaista nimeä, vaan ainoastaan suomalainen nimi kannus. Manker kutsui näitä rumpuja (kaksi säilynyttä yksilöä) typologiassaan nimellä winkelrahmentrommel, joka voisi hieman kankeasti kääntyä vaikkapa muotoon ´laippakehäinen rumpu´ (englanniksi flanged frame drum). Itse suhtaudun Mankerin päätelmiin suuresti epäillen, ja pidän näitä soittimia saamelaiskulttuuriin kuuluvina. Ehkä nimen osalta tutkija on sekoittanut ”kannuksen” ja sen samankaltaiselta kuulostaneen saamenkielisen vastineen?

Noitakannuksia suvunsuvussani

Noin 350 vuotta sitten suorassa äitilinjassani eläneen pohjoissavolaisen Kristiina Erkintyttären (s. noin 1680 – k. noin 1740) isoisän isoisän isoisän veljenpojan pojanpoika Lauri Lappalainen teloitettiin noitana 10.4.1652. Häneltä katkaistiin kaula, jonka jälkeen ruumis poltettiin, ettei noidan henki pääsisi enää vaikuttamaan ympäristöönsä. Samassa jupakassa syytettiin neljää muutakin esivanhempieni sukulaista, jotka myöhemmin vapautettiin syytteistä. Mistä oli kysymys?

Tarina kertoo, että Iisalmen kirkko- ja hallintopitäjästä kotoisin oleva Lauri Lappalainen sai Etelä-karjalaan suuntautuneella kauppamatkallaan syytteen noituudesta. Häntä syytettiin susien noitumisesta Jääsken pitäjään, missä pedot ”söivät yhtenä talvena 18 lasta”. Syyte oli raskas ja siitä seurasi kuolemantuomio, joka myös pantiin täytäntöön. Pyöveli veloitti kaulan katkaisemisesta 2 taalaria ja 16 penninkiä. (Pitiköhän mestattavan itse olla maksumiehenä?)

Eräät säilyneet asiakirjat sisältävät Lauri Lappalaisen pidätysaikanaan tekemiä tunnustuksia, joissa hän kertoo myös sukulaisillaan olleen osuutta noitatoimissa. Näiden tunnustusten takia käytiin Kuopion ja Iisalmen käräjillä vuosina 1652-1654 neljä eri noitaoikeudenkäyntiä. Tunnustukset voivat olla kidutuksella aikaansaatuja, ja ennen teloitustaan Lauri peruikin nuoreen veljenpoikaansa Antti Heikinpoika Lappalaiseen kohdistuneet noituussyytteensä. Tästä huolimatta Antti joutui käräjille, samoin kuin mestatun serkut Pekka Pekanpoika ja Heikki Pekanpoika Lappalainen, sekä isosedän pojanpoika Olli Heikinpoika Lappalainen.

Pekka Pekanpoika Lappalainen esitteli Iisalmen vuoden 1652 kesäkäräjillä oikeudessa kannuksen, joka oli ollut hänen isänsä, ja joka oli ollut käyttämättömänä isän kuoleman jälkeen. Tämä todisti Pekka Pekanpojan itsensä mukaan hänen omaa syyttömyyttään Lauri-serkun väittämään noituuteen. Pekka Pekanpojan isä oli ollut Pekka ”Kokkoi” Lappalainen (lisänimi viittaa tuleen ja kotkaan), ilmeisesti toinen noidanmainetta omannut Lappalais-suvun edustaja. Samaa isävainaan noitumista todistaa Pekka Pekanpojan veli Heikki Heikinpoika omissa kuulusteluissaan vuotta myöhemmin. Myös Olli Heikinpoika – joka oli siis mestatun Lauri Lappalaisen isosedän pojanpoika – mainitsee vuoden 1654 oikeudenkäynnissä oman edesmenneen isänsä harjoittaneen noituutta. Näin muodoin suvussa olisi ollut kolmaskin noita.

Mutta palataan kannukseen. Iisalmen kesäkäräjillä 16. – 18. kesäkuuta 1652 ilmenee seuraavaa:

…Pekka Pekanpoika Lappalainen ei sano koskaan sellaista taitoa oppineensa eikä harjoittaneensa, vaan ainoastaan hänen Isänsä (joka nyt on kuollut) Ja koska hän (poika) oli ollut huonokuuloinen (kuten on vieläkin) Sen takia ei Isä ole voinut niin opettaa ja Neuvoa häntä sellaisessa Perkeleellisessä Taidossa. Ja sanoi mainittu Pekka Lappalainen, että Isän Rumpu oli hänen kuolemastaan lähtien, riippunut Metsässä puun Oksassa; jonka Rummun hän nyt esitti, eikä sen päällä ollut mitään Vasikan nahkaa eikä Poron nahkaa, kuten tavallisesti on, vaan pelkkää puuta, joka ei näytä äskettäin olleen käytössä.

Rinnakkaista kehitystä

Saamelaisilla noitarumpujen (pohjoissaameksi goavddis sekä meavrresgárri) käyttötavan muutos noaidille tarpeellisen luonnonnostatuksen ja loveen lankeamisen avittamisesta lähinnä ennustamiseen, limittyy yksiin 1600- ja 1700 luvuilla tapahtuneen laajemman uskomusperinteen muutoksen kanssa. Tästä kehityksestä on suurelta osin vastuussa kristillisen yhtenäiskulttuurin kolonialistinen vaino ja paheksunta, minkä seurauksena usein miesten johtama ja ulospäin näkynyt yhteisöllinen noaidiperinne on korvautunut naisten johtamalla, suku- ja perhekeskeisellä ennustamisen ja parantamisen kulttuurilla. Tässä herkemmin ulkopuolisilta piiloon jäävässä toiminnassa on saamelaisten goavddis muuttunut lähinnä ennustamisen välineeksi.

Samalta, kirkon ja virkakoneiston nousun luonnehtimalta ajalta lähtien, tunnemme kannuksia muistuttavien kehämäisten seulojen käytön suomalais-karjalaisessa ennustamis- eli arpomisperinteessä. Pidän todennäköisenä, että seulalla arpomisen taustalla on vanhempi kannuksenkäyttöperinne – suomalaisheimoisten noitien sielumatkaan tai muuhun tajunnalliseen ekstaasiin tukeutuva šamanius. Historiallisen ajan kolonialismin ja itsekolonialismin myötä – ehkä jo tätä ennen ns. tietäjäinstituution voimistuessa – olisi yhteisöllisesti esillä ollut noitakannus väistynyt marginaaliin. Se olisi korvautunut suku- ja perhepiirissä tapahtuvalla ennustamis- ja parantamisjärjestelmällä, sekä tietäjien sanamagialla. Tässä muutoksessa olisi jonkinlaisen kulttuurisen muistin voimasta käsi saattanut herkästi ojentua juuri kannusta muistuttavaan kehämäiseen esineeseen, arkiseen seulaan. Sitä eivät ulkopuoliset tahot ole voineet tunnistaa tai väittää kielletyksi.

Päätelmiä

Historialliset tiedot itämerensuomalaisten kansojen rummunkäytöstä ovat vähäisiä, ja havaintojeni perusteella ne rajoittuvat maamme keskivaiheille ja pohjoisemmille alueille. Ajatukset noitarummusta osana omaa perinnettämme voivatkin olla joidenkin mielestä tulkinnanvaraisia, mutta omasta mielestäni uskottavia.

Kun ulotamme katseen riittävän kauas menneisyyteen, otamme huomioon runo- ja loitsuperinteemme maininnat kannuksesta, huomioimme uskomusperinteemme kannukseen epäsuorasti viittaavat piirteet (erityisesti arpomisen), ja paneudumme historiallisiin lähteisiin oikeudenpöytäkirjat ja sukuhistoriat mukaan lukien, ei kannus tunnu väentapaisessa toiminnassa lainkaan vieraalta. Kuten Martti Haavio menneen maailman tyyliin toteaa (Suomalainen mytologia, s. 300), ”…karjalainen noita on – aikoinaan! – noitaistunnossa rummuttanut lappalaisen ammattiveljensä tapaan.

Nykyinen väenusko ja kannus

Omien havaintojeni mukaan kannus on nykyisten väentapaisten noitumis- ja tietäjäntoimissa kannelta suositumpi. Tämä saattaa johtua siitä, että kanteleen luonnokas soitanta edellyttää huomattavasti enemmän teknistä harjoittelua kuin kannuksen lyöminen. On toisaalta sanottava, että myös kannuksen soitto vaatii noidalta perehtymistä, eikä soitin vapauta väkeään ilman varmoja käsiä.

Toinen syy kannuksen suosioon saattaa piillä sen monia innostavassa vanhakantaisessa luonteessa. Itämeren piirissä toimivat noidat ja tietäjät ovat sormeilleet kannelta ainakin tuhat vuotta, mutta kannuksen kaiku ulottuu arvauksieni perusteella tuhansien vuosien taa. Lisäksi kannus liittyy Euraasian pohjoisilla alueilla hyvin vahvasti pyyntikulttuurien perinteisiin, siinä missä karjanhoitajien ja viljelijöiden keskuudessa kielisoittimet ovat olleet suosittuja. Joillekin luonnonuskoisiksi itsensä mieltäville väentapaisille nimenomaan pohjoisten pyyntikulttuurien tavat voivat tuntua puhuttelevilta, mikä osaltaan saattaa nostaa kannusta muita soittimia näkyvämpään asemaan.

Pohjoisten itämerensuomalaisten keskuudessa on esihistorian ja historian kuluessa voitu yhteisön pyhissä toimituksissa käyttää siis sekä kannusta että kannelta. Niinpä nykyisenkin väenuskon kannalta molemmat soittimet ovat hyviä vaihtoehtoja rituaalikäyttöä ajatellen.

Onpa lyömäsoitinten ja kielisoitinten yhtäaikaisesta asemasta uralilaisten parista muitakin esimerkkejä – esimerkiksi obinugrilaisten hantien keskuudesta, jotka käyttävät kanteleentapaista nares-juxia, khutang -nimistä kurkiharppua, sekä tietenkin kannusta. Väistämättä herää ajatus, josko hantien likeisyys siperialaisiin rumpua käyttäviin kansoihin olisi verrattavissa pohjoisten itämerensuomalaisten kansojen likeisyyteen saamelaisten väestöryhmien kanssa? Molemmissa tapauksissa lyömäsoittimen käyttö on saattanut levitä kielisoittimia suosivan heimoväen keskuuteen naapureilta.

(Tämä teksti koostuu otteista, jotka ovat peräisin väenuskoa käsittelevästä tekeillä olevasta kirjastani.)

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: